Kaksi Toscanan tyyliin kunnostettua kivitaloa Emilia-Romagnan ja Toscanan rajalla: kotimme ja kolme loma-asuntoa, joita vuokraamme huhtikuulta lokakuulle asti.
Yläkerran ”Laventeli”-asunto sopii 4-6 hengelle
Luin tyttösenä satua kolmesta pienestä possusta aina siihen kohtaan asti kun iso paha susi tuli ilkeilemään ja puhaltelemaan rakennuksia kasaan. Nyt meillä on Toscanan ja Emilia-Romagnan rajalla samantyyppinen kivitalo. Kunnostutimme kylän kolmen muurarin avulla ensin pienemmän talon eli ”possulan” (porcile) kodiksemme. Siellä asusteli todellakin kolme possua, isoa sellaista. Naapurimme oli sadun ”iso, paha susi” pyöräyttäessään possut ennen kunnostustöiden alkua salamimakkaroiksi (kieltäydyin ystävällisesti maistiaisista) ja olen vieläkin pahoillani siitä, että edesautoimme possujen ennenaikaista kohtaloa. Nelijalkaisia susia emme pelkää, niitä raukkoja on jossain kaukana metsiköissä ja ne elävät omaa elämäänsä eivätkä etsi Punahilkkaa, josta on jo toivoakseni kasvanut ”syömättömän sitkeä teräsmummu”.
Löysimme vihreän paratiisimme selaillessani viikottaista kiinteistönvälityslehtistä. Asuimme Adrianmeren rannalla ja sielumme janosi hienohiekkaisen rannan oheen kesämökkipaikkaa vihreillä vuorilla. Sovin tapaamisesta paikallisen välitysfirman kanssa ja ajelimme Marecchiajoen yläjuoksulle tietämättä että joki johtaisi meidät sinne ihan pysyvästi asumaan silloisesta pienkerrostalostamme joka sijaitsi vain sadan metrin päässä joen alajuoksulla. La vita è un mistero! Elämä on arvoitus. Alajuoksulta yläjuoksulle.
Mieheni Daniele ajoi ja minä ihailin maisemia huristellessamme kiinteistönvälittäjä-maanmittari Vinicion perässä. Kiva ja ammattimainen mies joka seurasi töiden jokaista vaihetta yrittäen täyttää kaikki toiveemme, neuvoen auliisti myös paikan traditioista jotta rakennus sopisi maisemaan ja täyttäisi kaikki maan ja taivaan välillä olevat vaatimukset. Ja niitähän riitti. Paperityötä ja lupamaksuja joka lähtöön ja anomusten kiikuttamista milloin minnekin taholle, jopa kaukaiseen Pesaron kuntaan asti. Ps. tässä humpsahti vuosi.
Saimme myös odottaa maanmittareiden selvittelyä mihin vedetään rajat ja omituisista ex-omistussuhteista; possulamme maaperä kuului vielä osittain läheiselle sairaalalle josta 1900-luvun alkupuolella tuotiin keuhkosairauksia potevia potilaita hengittämään ”vuoristo-ilmaa” Altopoggioon.
Tie tuli aina vain kapoisemmasi ja kiemurteli kauniiden sametinvihreiden kukkuloiden yli, Marecchia-joki soljui vieressämme vasemmalla tai oikealla. Lopulta, alla fine, pääsimme 650:n metrin korkeuteen ja taloja oli enää harvakseen. Peltoja, niittyjä, vuoria, pieniä linnoja torneineen, keskiaikaisia kyliä. Tuntui että olimme sukeltaneet renessanssiaikaan. Nousimme autosta ison, parempia päiviä nähneen kivitalon raunioiden edessä ja Vinicio ilmoitti innostuneena että ”eccoci qui, tässä se on”. Kaksi ikitammea kasvoi talojen vieressä. Toinen tammista tosin kuvui muutaman vuoden päästä vanhuuttaan ja jouduimme kaatamaan sen pois mutta se ehti onneksi tehdä tammenterhoista ”lapsia”. Vastapäätä nousivat Toscanan sydämenmuotoiset kukkulat. Rauha ja hiljaisuus vallitsi. Olette varmaan lukeneet tai katsoneet ”Toscanan auringon alla”. Romaani löytyy loma-asunnoistamme. Siinä se näkymämme oli.
Otsikolla ”remonttitaidoisille” eli ei meille. Talo oli 1800-luvun lopulta, vieressä pieni possula joka sekin olisi pitänyt repiä suurilta osin maan tasalle ja panna uudet perustukset ja niin edelleen JA NIIN EDELLEEN. Talossa ei ollut asuttu yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Puuttui sähkö, vesijohtoverkosto ja piha oli kuin viidakko. Kanat juoksentelivat pihalla, päätalosta oli yläkerran katto sisässä, lampaat asuivat entisessä makuuhuoneessa ja taivaan kiitos lehmiä ja vuohia ei enää ollut olemassa. Muuten olisin saanut kantaa siitäkin syntiä loppuelämäni. Lampaanvillainen tyyny on varmaan vieläkin naapurimme vintillä. Cela-rouva nukkui kuulemma niin hyvin se päänalustanaan. En voinut uskoa että perhe oli elänyt vielä 60-luvun alussa ilman sähköä tässä talossa. He muistelivat miten elämä oli ollut ihanaa menneinä aikoina, naapurit kävivät aina toistensa luona ja viettivät iloisia iltoja yhdessä, miehet pelaten esim. korttia ja naiset jutustellen, kehräten villaa tai tehden käsitöitä ja naurua kuulemma riitti. Ruoasta ei riidelty vaikka siitäkin oli välillä puutetta, omavaraisuusaste oli korkea ja kaupassa käytiin harvoin. Huh, sanoin minä. Muistelen tätä niinä hetkinä kun sydäntalvella aurinkopaneeleilla lämpiävä vesi ei ole tarpeeksi lämmintä ja olen unohtanut panna sähkölämmityksen päälle tarpeeksi ajoissa tai silloin kuin netti pätkii myrskyisellä ilmalla.
Keittiötä muistuttavassa tilassa roikkui ilmakuivattuja kinkkuja. Vanhat isot viinitynnyrit lojuivat siellä sun täällä, kaapista löytyi kahvipurkki siltä ajalta kuin minulla oli vielä tutti suussa. Hämähäkin peitossa olevat mummon pitsiverhot roikkuivat todistaen historiaa olohuoneen ikkuinoissa ja näkymä ulos oli kuin sadusta. Uskaltauduimme yläkertaan pieniä ”scala a chiocciola” eli kotilomaisia pyöreitä savunsinisiä portaita pitkin. Cela-rouvan entiseen makuuhuoneen kaappiin olivat jääneet ihanat punaiset tanssikengät aivan kuin Tuhkimo-sadusta. Säästin reliikkinä pienen pätkän portaita muistoksi puuvajaamme. Omistajat, naapuriperhe, asui uudemmassa 1970-luvulla rakennetussa talossa. Nyt vuonna 2020 sekin talon on tyhjä ja myynnissa, näin vinkkinä! Palaan vuoteen 2004 ja hurmion ostopäätöshetkeemme kun lupasimme sympaattiselle Viniciolle miettiä asiaa yön yli.
Emme miettineet vaan nukuimme yön rauhallisesti ja aamulla rimpautin Viniciolle ja sanoin että ”affare fatto” eli kaupat tuli. Marssimme pankkiin pyytämään lainaa ja notaari hoisi, kalliisti, tärkeimmät vaiheet. Olenko jo sanonut mielipiteeni notaareista? Lakkautetaan koko tämä turha kasti, grazie. Rukoilen että neljännellä vuosituhannella Italiassakin se olisi vihdoin jo arkistoitu ja sinetöity.
Possulamme valmistui 2006 ja ensimmäiseksi raahautin vuolukivisen pienen takan olkkariin. Juhlahetkeä oli seuraamassa ystäväni Marja-Liisa Siitonen, kuulumme samaan Italian Suomi-Seuraan. Muistan vieläkin tämän hetken. Harkitsimme saunankin rakennuttamista pihalle mutta havaittuamme lämpimien kesien jatkuvan aina lokakuullekin, saunan tarve jäi..
Suurempi kaksikerroksinen rakennus valmistui vuonna 2009 kattaen kolme erikokoista asuntoa joita siis ilolla vuokraamme tännetuleville turisteille, ystäville jne.. tilaa niissä on 13 hengelle. Kävelin Diego-vauvamme keikkuessa Baby Björn-rintarepussa vasara kädessä levitellen entisten kotiemme rakkaita tauluja asuntojen seinille. Muurarit hymyilivät ja antoivat minulle ”hommia” jopa sementtiä ja maalausta myöten ja kylillä kuulemma puhuttiin siitä ”suomalaisesta äidistä” joka tekee töitä muurareiden kanssa. Outo lintu, ajateltiin positiivisesti. Miehet kantoivat minuille jopa lähiravintolasta lounasruokaa jos en itse kerennyt sitä tekemään. Oli kiire takaisin Riminille töihin koneen ääreen ja hakemaan Camilla-tytärtä alakoulusta. Italiassa lapset eivät voi yksin marssia ala-asteelta kotiin.
Viimeisen naulan iskin seinälle siis elokuussa 2009 ja avasimme Altopoggio holiday apartments. Kolme erikokoista ja erinäköistä asuntoa, jokainen sisustettu ekologisesti ja paikalliseen tyyliin. Puutarhassa on jatkuvaa hommailemista, sen tietävät kaikki asiaan perehtyneet…mutta nyt voi jo nauttia istuttamiemme hedelmäpuiden sadosta.
Tule napsimaan ja maistamaan suoraan puistamme mustia viikunoita, persemonia, päärynöitä, susina-pikkuluumuja, kirsikoita, omenoita, aprikooseja jne. sekä poimimaan karhunvatukoita ja muita marjojamme. Neuvon marjapaikat!
Jätimme Riminin asunnon lopullisesti 2012 ja muutimme tänne ”tähtien alle”. Asumme vapaasti luonnon keskellä hengittäen puhdasta ilmaa, juoden kirkasta lähdevettä ja tallustaen erityyppisissä maastoissa, miten mieli halajaa. Ovemme eivät ole lukossa, vapaudella ja puhtaalla ympäristöllä ei mielestäni ole hintaa. Arkistoin materialistisen suurkaupunkielämän tyylin, hyväksymme eteen tulevat hetkittäiset esteet sillä näin ”kaukana vaikka kuitenkin lähellä kaupungeista” ei voi saada kaikkea. Kaikkea ei saa myöskään suurkaupungeissa. Ajan kanssa häviää tarve ostaa ja sielu sopeutuu maisemaan; täällä voi olla oma itsensä ja myös näyttää siltä ulospäin. Tärkeintä on tunne että ei jää mistään oleellisesta paitsi ja tunnemme että olemme saaneet enemmän kuin mitä jätimme taaksemme. Asioita, joita ei voi ostaa. Toivon että tänne tulevat lomailijat saavat myös tämän välittömyyden ja luonnollisen ”yksinkertaisuuden”tunteen lomalleen. Jokainen on tervetullut aivan sellaisena kuin on ja tilaa on hengittää ja temmeltää miten kukin haluaa, kukaan ei häiriinny.
Seudullamme laiduntavat lehmät, lampaat, aasit ja hevoset vapaasti. Nämä heput ovat aina valmiita juttelemaan ja tulevat uteliaina katsomaan harvoja ohikulkijoita. Autoista ei ole haittaa, niitä ei usein näy. Välillä tulee kylän papparainen pikku- Fiatillaan vastaan matkallaan kylän baarista kortinpeluusta kotiin ja hän saattaa ajaa keskellä tietä mutta onneksi vauhti ei huimaa päätä ja ohi pääsee mukavasti. Traktorit ovat usein maisemissa koska peltoja viljellään mutta ne ovat pieniä kooltaan ja monet ihmettelevät miten ne traktorit eivät kellahda kyljelleen näin kukkulaisissa maastoissa. Tulkaahan tutustumaan näihin meidän traktoreihin ja miten ne on tasapainotettu. Kylässämme on myyntipiste!
Jos mielesi tekee pulahtaa kirkasvetisiin jokiin ja kahlata niiden upeaa kivipohjaa pitkin niin siitä vain! Pieniä vesiputouksia löytyy ”hartioita hierovine luonnonsuihkuineen” ja meren aallot eivät ole kaukana, noin tunnin automatkan päässä itään päin.
Ihmiset ovat aitoja italialiaisia eli ei turistimassoille vellovissa paikoissa tarjoavia kyllästyneitä hymyjä tai väsähtäneitä kliseitä tarjoavia. Kaupunkilomat ovat usein väsyttäviä, on ihanaa tulla rauhalliseen paikkaan ja lähteä Altopoggiosta käsin tutustumaan isompiinkin kaupunkeihin kuten Firenzeen, Bolognaan, Ravennaan, Urbinoon tai Pesaroon. Läheltä löytyy viikoiksi katseltavaa pienistä historiallisista kylistämmekin.
Plussaa on olla kolmen läänin rajalla joten ruokien maut perinteiden mukaan ja näkymät muuttuvat pienellä etäisyydellä, kuten myös murteet: Emilia-Romagna, Marche ja Toscanan yhdistyvät tässä Apenniinien kohdassa ja 650 metrin korkeudessa nukkuu yöt aina hyvin, ei koskaan ole tukalan kuuma kuten klassisessa Toscanassa jonne kuumuus ”jämähtää” kesällä ja ei jaksa löytäretkeillä uusia paikkoja vaan pulia päivät uima-altaassa jota voi tehdä vaikka Suomessakin. Hyttysiä meiltä ei löydy kuin jos oikein suurennuslasin kanssa etsii. Asunnoissamme ei tarvita ilmastointilaitteita.
Ruoka on aitoa, puhdasta ja luomua. Hinnat eivät huimaa päätä eikä varpaita koska turistien ”ruokkiminen” ei ole paikallisten pääajatus vaan tehdä kunnon kotiruokaa jota syövät kaikki, paikallisista asukkaista lähtien. Sen pitää olla sopivan hintaista italialaisten palkkatasoon suhteutettuna (lue: alhaiseen) ja tehty ammattimaisesti sillä täkäläiset ovat erittäin tarkkoja ruoan suhteen. Kaupassa saatat kuulla asiakkaan ristikuulustelevan myyjää erityyppisistä ilmakuivatuista kinkuista: niiden suolaisuusasteesta, rasvan määrästä, mistä alueelta ne tulevat ja miten paksusti ne halutaan siivutettavan. Ravintoloita löytyy kauniin idyllisen pienistä kotiruokaa tarjoavista aina Michelin-tähtiravintolaan Pennabillin keskustassa. Tilaa on 99% aina. Hinnat huimaavat edullisuudellaan päätä.
Halusimme pitää ympäristömme Altopoggiossa mahdollisimman luonnollisena jotta eläimet ja fauna eivät kärsisi olemassaolostamme joten emme rakentaneet uima-allasta. Se ei mielestämme sovi maisemaan. Täällä on tarkat säännöt ja niiden noudattamista onneksi valvotaan. Tästä voin kertoa tulevissa blogeissani miksi ”Virpin piti maksaa kahdesti seiväsaidan siirtäminen 200 metrin matkalle 20 cm:n päähän alkuperäisestä paikasta tien laidalla”. Altopoggiosta alkaa mahtava luonnonpuisto nimeltään Sasso Simone ja Simoncello joka ulottuu kolmeen lääniin. Tästä olen kirjoittanut osiossa”Hyvinvointimatkailu”.
Olen sisustanut asunnot paikallisia perinteitä noudattaen, kysellen kyläläisiltä neuvoja ja kuunnellen heidän kertomuksiaan jotta olisin osannut tuoda sitä tunnelmaa niin hyvin kuin kykenin.
Asunnoissa on MOKA-kahvinkeitin espresson ystäville ja myös suomalaista kahvia varten oleva kahvinkeitin kuten myös teekeittimet
Palvelut toimivat, lähin kylä on Molino di Bascio vajaan 3 km päässä ja siellä on kauppa, baari ja lääkärin vastaanotto. Meidän oma lääkäri on aina valmis, jopa maksutta, kuuntelemaan lomalaistenkin mahdollisia vaivoja. Vastaanotto on joka päivä paitsi sunnuntaisin jolloin lähin nopea ensiapu on hyvin toimivassa lähisairaalassa 30 min autolla. Ketään ei jätetä hoidotta byrokratian takia. Asuntoihin voi tilata ruokia, aina tuoreesta kalasta ja paikallisesta lihasta lähtien. Autan mielelläni. Myös Catering järjestyy. Kauppa-autot tulevat viikottain pihamme vierestä ja jos emme ilmesty tielle, ne ajavat ohi pysähtymättä turhaan. Tuoreet leivokset, leipä, jäätelö…kaikki ilmestyvät pihapiiriin taianomaisesti. Tunnen myyjät hyvin ja tuotteet ovat taattuja. Välillä ilmestyvät veljekset Sardegnasta asti myyden pecorino-juustojaan ja makkaroita ja niiden maku vie jalat alta. Jopa Toscanan viiniä myydään suoraan taloihin. Paikalliset pientuottajat tekevät satumaisia salameja ja juustoja.
Lämmintä lehmänmaitoa capuccinoonsa kaipaaville on Tamburello-ystäväni navetta alta 2 km: n päässä asunnoiltamme ja samalla kun hän lypsää sinulle pullollisen maitoa mukaan voit kuunnella hänen jutut vasikoista jne. ja mitä luultavimmin hän tarjoaa omistamiaan ”taloja” (lue: raunioita) lähistöllä pilkkahintaan mutta laske remonttikulut (kolminkertaiset?) hintaan.
Tervetuloa Altopoggioon lomalle, valitse omasi näköinen asunto: suurempi Laventeli yläkerrasta tai keskikokoinen alakerran Väriherne tai pienempi Karhunvatukka.
Asuntojen viikkohinnat (7 pv, 6 yötä) ovat 400-600 eur välillä, pyydä tarjous ja jos haluat koko talon vaikka juhlistaa eläkkeelle jäämistä tai synttäreitä ystävien tai sukulaisten kanssa niin tehdään pakettitarjous budjetillenne sopivaksi. Kupliva tervetuliaislahja tai paikallinen marjamehu odottaa aina lomalijoita jääkaapissa.
Autan mielelläni sopivan asunnon valinnassa, teen tarjouksen loma-aikanne ja budjettinne mukaisesti. Meillä ei ole voimassa kalenteriviikot; voitte tulla teille parhaiten sopivien päivien mukaan. Olen vastassa ja voitte tulla koputtamaan ovellemme aina kun haluatte kysyen neuvoja. Benvenuti di cuore, sydämellisesti tervetuloa.
Alakerran Karhunvatukka oli ennen mummon olkkari ja hyllyt ovat 1800-luvulta, puusepän entisöimät
Näkymä asunnoilta laaksoon, jossa solisee Torbello-joki. MM- mestari Valentino Rossi osti rauniotalon tuosta metsikön rajalta mutta eipä häntä vielä ole näkynyt. Silence is green gold! Laaksossa kasvanutta lilaa kukkaa käytettiin 1700-luvulla värjäämään Firenzen aatelisneitojen pukukanka. Sitä vietiin sinne roppakaupalla.
