Italian Oppaasi

Olipa kerran pieni toscananlainen 1200-luvun talo keskellä Arezzon kaunista keskustaa. Siellä syntyi 20 heinäkuuta Herran vuonna 1304 aikaansa edellä ollut TOP- kirjailija, runoilija, filosofi ja filologi sekä erityisesti yksi ensimmäisistä Italian suurista humanisteista, Francesco Petrarca.

70 vuotta myöhemmin, samassa kuussa, vain päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä eli 19.7. 1374 hän näki viimeistä kertaa Padovan kaupungin taivaan; maasta katsottuna.

Kertomukseni jatkuu niin mukavasti, että synnyintalo on vieläkin pystyssä (osa talon 800 -vuotisista rakenteista) ja siellä voi käydä ihailemassa Petrarcan teoksia ja aistia varhaisrenessanssiajan tunnelmaa humanistisin sielun höyryin. Nykyisen 1500-luvun talon ulkomuodon sisältä paljastuu myös noin 4000 volyymia kuten myös lasisista ”teche” -vitriineistä löytyy numismatiikkaa, erityisesti Toscanan alueen aarteita. Talon omistaa Petrarcan kirjallisuus- ja tiedeakatemia. Napoleonin sisar, silloinen Toscanan suurherttua Elisa Bonaparte oli todella fiksu nainen halutessaan perustaa tämän Petrarcan akatemian vuonna 1810. Evviva Elisa B.! En tosin anna anteeksi taidevarkauksia Italiasta Ranskan suuntaan…

Erittäin ystävällinen rouva kassalla päästi minut koleana kevätpäivänä sisään ilmaiseksi kerrottuani, että olen opas ja haluaisin tuoda myös suomalaisryhmiä vierailemaan tähän historialliseen paikkaan. Sydämellisyys ympäröi paikkaa vieläkin, kuten Petrarca olisi toivonut. Kävelin talon huoneet läpi ja Chopinin musiikki soi taustalla…tunnelma oli mieleenpainuva.

Dante Alighieri oli jo yli nelikymppinen Petrarcan syntyessä, mutta he tapasivat vuonna 1311. On jännää verrata näitä kahden kirjallisuuden mestareiden eri tyylejä Italian kielen luomisessa ja sen kirjallisuuden merkittävimmissä teoksissa. Dante on Italian kielen isäpappa. Vähän kuin meidän Mikael Agricola siis.

Petrarca oli ”uomo moderno”, moderni mies ja maailmankansalainen. Casa Petrarcan ensimmäisessä huoneessa on pieni kehto ja sen vieressä poseeraavat kaksi mallinukkea, toinen esittää Petrarcan isää, Ser Petraccoa (Arezzossa toiminut notaari ammatiltaan) ja kaunista äiti Eletta Cangiania. Molemmat olivat kotosin Firenzestä. Petrarca vietiin maailmalle tästä kodista jo alle vuoden ikäisenä ja varmaan siitä hänen vimma matkustaa ja nähdä eri paikkoja saikin alkunsa.

Ser Petracco oli kamu ikäisensä Dante Alighierin kanssa ja hän kuului valkoisiin guelfeihin. Muistatte historiasta ehkä guelfien ja ghibellinien kamalista nahinoista nykyisen Toscanan alueella. Dantehan potkaistiin pois Firenzestä vuonna 1302 samoin kuin Petracco ja muutkin valkoiset guelfit. Ihan kuin tämä karkoitus ei olisi riittänyt vaan sen lisäksi häneltä leikattiin myös oikea käsi pois rangaistuksesti poliittisesta suuntauksestaan. Onneksi Dante sai pitää kätensä, jotta saamme lukea tänäänkin Divina Commediaa. Muuten hän olisi tarvinnut sihteerin sitä raapustamaan tai opetella vasenkätiseksi. Eli siis Petrarcan isä pani kimpsut kasaan ja lähti koko perheensä kanssa pohjoisempaa Arezzoa kohti, missä syntyi parin vuoden kuluttua pieni, mutta tuleva suuri Francesco. Hallelujah!

Petrarcalla oli myös kaksi veljeä, esimmäisestä tuli uliveto-munkki (ulivo=oliivi) ja hänestä ei ole koskaan mainintaa Petrarcan kirjoissa, älkää kysykö miksi. Nuorempi veli, certosino-munkki (munkkeja oli niin montaa plaatua kuin nykyään erihilloisia sellaisia kaupoissa myytävänä) sen sijaan oli aina Petrarcan sydäntä lähellä.

Petrarca valmistui runoilijaksi isolla ÄRRÄLLÄ Roomassa  1341. Kuvista huomaatte, että hän ei ollut macho-miehiä vaan kaikki tarvittava oli erityisesti pääkopan sisällä ja sydämessä, kuten neroille kuuluukin. Kts. erityisesti hänen herkkää olemusta oliivilaakeriseppeleellä kruunattuna ”valmistujaisistaan”.

Hän peilasi itseään teoksissaan taistelemassa paheita vastaan, pyrkimyksenään esimerkillinen ihminen. Petrarcasta muodostui oikein villitys ja ilmiö, eli ”petrarchismo” joka otti esimerkkiä, matkien Petrarcan sanastoa ja runollisia tyylejä erityisesti hänen volgaarisesta tuotannosta. Hän kirjoitti latinaksi (Roomalaisten kielellä) suurimman osan kirjallisesta tuotannostaan, mutta hänen tunneituin teoksensa on sen volgaren puolelta. Tämä on modernia kieltä, sitä ei pidä sotkea käsittämällä sen pelkistetyksi ”tavallisen rahvaan puhekieleksi”. Volgare viittaa siis yksinkertaistettuna ensimmäisiin italian kielen ilmaisu- ja kirjallisiin muotoihin. Kummastakaan ei nykypäivänä saa helposti mitään irti, jos yrittää lukea näin asiaan perehtymättömänä.

Petrarca kirjoittaa aina latinaksi, kun hän haluaa kommunikoida, myös privaattitasolla tai kommentoimalla kirjojen sivujen reunoihin. Tämä on hänen valinta proosan- ja tavallisen kommunikoinnin kirjoitetuksi kieleksi, luoden uusia ihanteita ja arvoja uuteen, laajempaan kulttuuriprojektiin.

Petrarcan suuri rakkaus Laura pääsi kirjojen kansiin hänen ehkä kuuluisimmassa teoksessaan ”Il Canzoniere”, jonka juoni  pyörii on rakkauden pyörteissä ja Petracan nuoren miehen elämänkaaren ja sielun kasvussa aikuisuuteen.

”Voi ch’ascoltate in rime sparse il suono / di quei sospiri ond’io nudriva ’l core / in sul mio primo giovenile errore / quand’era in parte altr’uom da quel ch’i’ sono…”(Petrarca, Voi ch’ascoltate in rime sparse il suono, prima quartina della lirica d’apertura del Canzoniere)

Petrarca siis matkusteli ja avarsi näkemystään maailmasta. Hän opiskeli ja asui Ranskassakin lukuisissa paikoissa (Montpellier, Avignon, Pariisi jne) ja ramppasi Italiaa ristiin rastiin Milanosta Napoliin sekä opiskeli Bolognassa lakia, jonka luvut jätti lopulta kesken. Rooma jäi hänelle sydämeen. Petrarca pääsi sisälle Euroopan eliitin kulttuuriin ja politiikkaan. Petrarca matkusti myös pohjoisemmaksi, Kölniin asti ja solmi tärkeitä ystävyyssuhteita. Petrarca aloitti humanistisen liikkeen, joka levisi ensin Italiasta muualle Eurooppaan ja sen jälkeen maailmanlaajuisin aalloin.

Petrarca oli diakoni, kirkon kanssa kamut ja sitoutunut moniin sen tehtäviin ja toimiin ja tämä auttoi myös häntä taloudellisestikin pärjäämään elämässä. Hänen tiedetään saaneen lapsia tuntemattomaksi jääneiden naisten kanssa, mm. Giovannin (synt.1337 ) ja Francescan.

Rutto vei monet sielut….En halua kääntää tätä ja pilata sen tunnelmaa mutta se kertoo elämästä joka valui pois käsistä…”haudaten toiveet ystävien mukana. Vuosi 1348 sai meidät onnettomiksi ja yksinäisiksi.”

«La vita, come suol dirsi, ci sfuggì dalle mani: le nostre speranze furon sepolte cogli amici nostri. Il 1348 fu l’anno che ci rese miseri e soli.»

(Delle cose familiari, prefazione, A Socrate [Ludwig van Kempen], traduzione di G. Fracassetti, 1, p. 239)

Italian Valchiusan alueella Petrarca vietti rauhallista elämää vuoteen 1351 asti läheisten ystävien kanssa, kävellen maaseudulla, lukien ja nauttien hiljaisuudesta.

Petrarca muutti lopulta Padovaan, josta sai hyvän työpaikan Padovan tuomiokirkon kanoonina. Hän ei tosin pysynyt sielläkään pitkään, vaan hilppasi Venetsiaan, Mantovaan ja Ferraraan jne. solmien uusia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita. Rauhaton, vaikka rauhallinen sielu. Lopulta tuli se ikuinen rauha vuonna 1374.

Niinhän sitä luulisi, mutta Petrarca, kuten Dantekaan, ei saanut levätä haudassaan rauhassa. Vapaa käännökseni:

«Vuonna 1630, keskiyön jälkeen 27 toukokuuta, tämän haudan kulma hakattiin auki ja oikean käden luita varastettiin. Varas oli pappi Tommaso Martinelli, kuten vanha kunnan pergameeni kertoo. Hänet oli lähetetty firenzeläisten toimesta hakemaan Petrarcan luita, joita ei koskaan saatu takaisin. Venetsian tasavalta korjasi haudan sinetöimällä sen niin huolella ja laittamalla päälle Padovan kaupungin vaakunan, ettei enää kukaan päässyt Petrarcan maallisiin jäännöksiin käsiksi.

(Canestrini, p. 2)

Dilemma: 5.4. 2004 hauta analysoitiin uuden tekniikan avulla, ja saatiin selville, että pääkallo (aivan muuskana, mutta se rakennettiiin uudelleen) oli naisen. Yksi sen osa (pari grammaa) lähetettiin tutkittavaksi Arizonaan, Tucsoniin ja sen alkuperävuodeksi määriteltiin 1207. Kukaan ei tiedä, kenelle se kuuluu ja miksi se on Petrarcan haudassa. Eikä siis sen kummemmin ymmärretä, missä koko Petrarca-paran PÄÄ ON !! Muu ruumis on todettu alkuperäiseksi ja myös hänen murtunut kylkiluu, johon tamma potkaisi aikoinaan Petrarcaa.

Haluaisin vielä mainita, että Petrarcan elämän uskonnollisuus ei ole ristiriidassa hänen humanistisen puolen kanssa. Molemmissa yhdistyy halu saavuttaa korkea moraalin taso; tämä näkyy selvästi hänen kirjallisesta ja filosofisesta tuotannostaan. Petrarca lentää keskiaikaisen jumalakäsityksen ja henkilökohtaisen sielun näkemyksen yli kauniisti. Itsetutkiskelu on tärkeä osa tuomaan esiin jumalaista totuutta, kuten myös perinteisen moraalin ja filosofisen suhteen uudelleenarvioiminen.

Tervetuloa kanssani tunnelmoimaan Grande Poeta, Petrarcan jäljille. Kirjojen lehtien havinaan….kysyhän ensi kesän Arezzon teemaviikosta.

Kevät räjähtää aina yhtäkkiä Montefeltoon. Helmikuussa tänne 650:n metrin korkeudelle tupruttaa  lunta vielä kerran, pari, mutta siitä päästään hetkessä eroon ja luonto puhkeaa vauhdilla kukkaan, purojen solinan tahtiin. Linnut rääkkyvät kurkkunsa kipeiksi ja me kaksijalkaiset saamme omat kurkkumme kipeiksi ensiauringon lämmössä, aamun plus viiden asteen kirpakan vuoristoilman ja melkein +20 astetta lähentelevien päivälämpötilojen vaihteluissa. Heilutaan takin ja t-paidan sekä shortsien välillä; ripustelen puiden oksille vaatekertojani, päähineitä ja hanskoja aina sen mukaan, missä tongin tai kuokin. Näin perhe löytääkin minut helposti, seuraten värikästä vaatejanaa.

Kissat makaavat auringossa lämmitellen ja Spilla-koiramme juoksentelee teeskennellen metsästyskoiraa; nuuhkien tärkeän näköisenä kauriiden ja villisikojen sorkanjälkiä, häntä pystyssä sojoittaen.

Innostun joka kevät laittamaan liian aikaisin kukkia ulos ja istuttamaan uusia kasveja,  mutta luonnolleen ei voi mitään. Ai, miten ihanaa taas saada suunnitella minkä värisiä ja -laatuisia kukkia panee mihinkin ruukkuun ja maahan. Aivan kun edelliskeväästä olisi kulunut kymmenen vuotta.

Mehiläinen pörrää vieressä, sitruunaperhonen istuu voikukan päälle, sisilisko juoksee kivetystä pitkin samalla vauhdilla kuin olisi myöhästymässä Freccia rossa- luotijunasta, hymyilen jopa ensimmäiselle lutikalle, joka mönkii menojaan. Kaikilla on omat, tärkeät hommansa, menonsa ja aikataulunsa. Benvenuto la primavera! Kevät, tervetuloa!

Rahat soljuvat kukkarosta samaan tahtiin kuin viereinen Toscanan puolella oleva Torbellon puro…on aivan pakko taas uusia jotain puutarhakalusteita ja hankkia Altopoggion loma-asuntoihin joko astiastoa tai tekstiileja, patoja tai pannuja, uusia patjoja tai tyynyjä ja mitä nyt milloinkin osuu silmään ja voin taata, että OSUU silmääni. Mieheni Daniele siunailee, että ”taasko tarvitaan tuotakin, onko ihan pakko”? Miehet ovat suurimmaksi osaksi universaaleja kommenteissaan. Vain kieli on eri, mutta aatokset niin samat. Huh-heijaa, mutta kevät voittaa ja Virpin remonttivimma puskee vaikka Altopoggion kivien läpi.

Tänä keväänä OSUIN mielestäni myös naulankantaan pyytäessäni luottopuuseppäämme Ligiä tekemään uudet ulkopöydät Umbrian tammista. Hänellä oli jo valmiiksi satavuotisesta rungosta sahattu mahtavat puulevyt. Näitä ei hevillä tuuli vesi mukaanaan eikä vuodet hetkessä tuhoa. Ne kestävät hyvin kyllästettyinä ja lakattuina ikuisuuden ja Ligi leuhkoi vielä, että ”tällaisia ei enää edes oikein löydä mistään.”

Tiedän sen, joten kaupat oli sillä selvä, vähän alennusta kinuttuani. Siitäs saat, Amazon verkkokauppa, vaikka talvella tuleekin klikkailtua tilauksia kun ei kerkeä eikä kannata lähteä autolla kiertelemään Adrianmeren rannikolle asti isompiin marketteihin ja tuhlata bensaa, aikaa ja saastuttaa ilmaa. Eihän se ole edes niin ”ekoa” ajella ympäriinsä joka härvelin takia, mitä tarvitsee. Kuriiri tuo samalle alueelle moneen talouteen jokaisen paketit samana päivänä.

Ligi-puuseppämme vaimo joutuu piakkoin kalliiseen polvileikkaukseen ja halusin näinkin vähän avustaa heitä.  Ligi on eläkkeellä ja asuu viereisessä kylässä, hän on nuoruudessaan ollut puuseppänä myös Sveitsissä ja kiertänyt työskentelemässä monissa paikoissa Italiassa. Ammattimies. Hänen poikansa auttelee ainakin metsässä puiden kaadossa.

Ligi ei koskaan löydä mitään joten hänen vaimonsa tulee välillä mukaan ja sanoo ”tässä sulle se naula, mitä etsit”. Ligillä on hyvä sydän. Kahvitellaan työnteon lomassa ja tarjoan tekemääni suomalaista unelmatorttua ja hän kertoo ravintoloista, missä on ollut syömässä ja tanssimassa. ”Virpi, sinne mennään sitten sun perheen kanssa kun on aikaa..menù on aivan mahtava” jne. tulee litania kaikista alkupaloista (antipasto), alkuruoista (primo) ja pääruoasta (secondo) ja mikä oli dolce (jälkkäri) ja millaista oli talon viini ja kuinka isoja annokset olivat ja minkälainen tarjoilu, ja saiko vielä liköörit tai grapat lopuksi ruoansulatusta varten sekä oliko ruoka hintansa väärti.  Hän muistaa kaikki, kuten kaikki italialaiset muistavat mitä ovat syöneet koko viikon aikana. Ruoka on tärkeä juttu.

Ligi ei ilmoittele, milloin tulee. Hän koputtaa oveen ja sanoo että ”nyt on työ valmis”. Välillä olen noussut pyjama päällä unenpöpperössä avaamaan. Yritä siinä sitten olla onnellisen näköinen ja kiitellä. Vinkkasinkin kerran hänelle, että kirjoita etukäteen milloin tulet, koska en ole aina kotosalla. Joskus hän sitten panee postauksieni alle Facebookissa viestin: ”missä olet? ” ja siitä pitää ymmärtää sitten loput.

Neuvoin hienovaraisesti, että tuo viesti ei ehkä ”kolahda eikä tavoita” minua heti kun en katsele niitä niin usein ja mitähän täkäläisetkin siitä tykkää…juorut lähtevät liikkeelle pienemmästäkin. Ai, kun nauratti! Selitin, että parempi olisi vaikka whatsappilla laittaa ihan suoraan minulle viesti että ”Oleko kotona silloin ja silloin”. Perille meni. Ainakin niin kauan kun hän sen muistaa. Ja muistaa, jos on vaimo muistuttamassa.

Ligi kertoi olleensa jossain vaiheessa myös hautauspuolella töissä eli kaivertamassa ja tekemässä upeita ruumisarkkuja pienessä pajassa Pesaron suunnalla, missä tehtiin kaikki käsityönä. Kuka ei nyt haluaisi lähteä viimeiselle reissulle puisella ”Ferrarilla”! Muutaman vuoden päästä hän heitti hanskat tiskiin, koska ihmiset hänen kotiseudullaan karttoivat häntä. Nauroin kippurassa, kun hän kertoi, että porukka lakosi salamana, kun hän käveli metrimitta kädessä kylillä (vähän kuin lääkäreillä on aina stetoskooppi kaulassa, mutta sillähän on taas vain vetovoimaa).

Taikausko on vielä hengissä seudullamme, ja puuseppä, joka tekee arkkuja ja kävelee mittanauha kädessä sinua kohti, on kuin manalasta tulleen saattajan haamu. Meni siinä pari sekuntia, ennen kuin ymmärsin, että tämä oli ollut hänelle todellinen ongelma. Arkut vaihtuivat sitten lennossa kauniisiin huonekaluihin, keittiökalusteisiin jne. Edelliseen viitaten, ihmisen muisti on onneksi suhteellisen lyhyt, joten nyt kaikki juttelevat taas Ligin kanssa yhtä iloisesti,  kuin dementiasta toipuneet kanat konsanaan.

Tervetuloa asettelemaan viini-, kalja-tai karhunvatukkamehulasisi tähän pöydälle ja laskemaan sen vuosirenkaita. Ikävuotenne eivät ole mitään tähän tammeen verrattuna joten odotettavissa on nuorekas tunnelma. Sopivasti nautittu punaviini tuo ”tiedettävästi” lisää elinvuosia ja terveyttä, joten nähdään tässä Laventelin terassilla tai puutarhassa, missä on toinen Ligin pöytä odottamassa testaajiaan.

Kurki asunnoistamme: www.altopoggio.it  tai pienryhmille suunnatuista teemalomista:

https://italianvalleys.com/WorkshopsAndRetreats

Turistisesonki ei ole vielä pamahtanut päälle Italian oppaallenne Virpille, joten aikaa jää myös pieneen nautiskeluun ja osin aikatauluttomaan päivärytmiin. Ryhmien saapuessa huhtikuussa juoksen sitten kello kaulassa ja organisointi on päällä ja päässä koko kesän, pitkälle syksyyn asti. Näin ollen onkin ihanaa nauttia keväisistä juhlapäivistä, esim. toissapäiväisestä naistenpäivästä. Kerron tässä omani, pienen alustuksen jälkeen.

Mimoosat ovat Festa della Donna eli naistenpäivän kukat. Di solito, yleensä Italiassa naistenpäivä sujuu niin, että mimoosan kauniin keltaisia pallerokukkia ostetaan jo valmiissa, pienessä pussukassa hintaan 1-2 euroa, riippuen oksan koosta tai määrästä. Ikävä kyllä jotkut repivät niitä myös pensaista, mutta heidän mielestään tarkoitus pyhittää keinot, eli niitä jaetaan ”a destra ed a sinistra” eli jopa tuntemattomillekin naisihmisille-vaikkapa bussissa istuville kanssamatkustajille! Kouluissa mimoosat ilahduttavat perinteisesti opettajia ja oppilaita. Poikani kertoi ylpeänä : ”äiti, teimme ihanan jutun lukiossa poikien kanssa. Kävimme ostamassa välitunnilla kukkakaupasta mimoosaniput luokkamme tytöille”. Laskut menivät pojilta siinä hössöttäessä tosin sekaisin ja opettaja jäi ilman kukkia…

Virallisen kukituksen jälkeen naiset järjestävät joko keskenään elokuvaillan, menevät aperitiiveille iloisessa seurassa tai ravintolaan syömään. Ravintolat ovat täynnä kaakattavia naisporukoita ja nauru raikuu. Ruokalistat ovat naistenpäivän teemalla ja proseccon kera! ”Bollicine” eli kuohuvaa iloa kurkkuun. Jälkiruokana on ihana mimoosakakku.

Nuoremmat lähtevät jatkoille discoon tms. Alueemme Suomi-seura järjestää perinteisen keilaillan jäsenille ja sen jälkeen pizza-illallisen lähiravintolaan.

Olen hankala tapaus, ”un caso difficile”,  koska en välitä materiaalisista lahjoista kansainvälisten juhlien siivillä. Luonnon keskellä asuessa myös leikkokukat sisätilassa tuntuvat joukkoon kuulumattomalta luksukselta. Rakastan katsella luonnossa juurineen kukkivia kaunokaisia. Kauniit mimoosatkin saavat mielestäni kukkia oksissaan.

Tästä hauska juttu. Naistenpäivän kauppareissulla supermarketissa Pennabillin Ponte Messalla tuli vaihdettua muutama sana juustotiskillä vieressäni jonottavan Brunon kanssa. Hän asuu kukkulan toisella puolella ja on lähes 80-kymppinen vitsinikkari. Puhuimme kaupanomistaja Sonian kanssa naistenpäivästä ja Bruno leuhki, että hän ostaa aina lahjoja vaimolleen, kuten myös tänäkin naistenpäivänä oli tuonut Pennabillin kukkakaupasta ostamansa kauniin kukkapuskan kotiin. Tosin puskaa ojentaessaan hän oli lipsauttanut jotain vaimonsa ”korkeasta iästä” ja saanut rouvansa suuttumaan.

Tokaisin Brunolle, että eikös hän vieläkään ole tuohon IKÄÄN mennessä oppinut, mitä naisille saa sanoa ja mitä ei. Mamma mia! Vinkkasimme silmää Sonian kanssa ilkikurisesti…nyt Bruno varmaan muistaa – ainakin  ensi vuoteen asti. Mutisi vielä siinä percorinojuustopala kädessään jotain sensuuntaista, että pari kuukautta sitten oli vielä synttäripäiväksikin ostanut vaimolle kauniin kaulakorun unohtamatta koskaan muitakaan merkkipäiviä, joten oliko tarvetta suuttua noin pienestä. Lähti tiskiltä ison pecorinojuustonsa kanssa kotiin, raukka. Me naiset olemme arvaamattomia, vero? Eikö totta?

Viidenkympin rajan ylitettyäni tuntuu siltä, että pikemminkin tähtään kamojen ja käyttämättömien vaatteiden poistamiseen kuin sellaisten hankkimiseen. Kesä on Italiassa kuuman pitkä ja maaseudulla tulee vähällä toimeen. Korkkikset ovat oppaalle turha varustus ja roomalaisten rakentamat nupulakiviset kujat huutavat tukevia, matalapohjaisia jalkineita. 

Meikki sulaa kesäkuumalla naamalle eikä peitä kuitenkaan kunnolla”ryppyjä”, joten sitäkään ei tarvitse mammalle ostaa. Hajuvesillä en liioittele ja koruja on tullut puolessa vuosisadassa aivan tarpeeksi.

Edelliseen viitaten…kuka ostaisi äidiltäni perimäni kauniin, pitkän minkkiturkin? Se lojuu aivan käyttämättömänä varastopussissa, näyttäen upouudelta.  Turkit eivät ole ”juttuni” joten ottakaa vaan tänne tullessanne iso laukku ja olkaa hyvä, prego, kuka haluaa viedä sen pois. Muistan sen ostopäivän; jostakin Aleksin tai Espan kulmilla olevasta, alalla kauan toimineesta turkisliikkeestä, taisipa olla äitienpäivän kunniaksi. Muistelen myös, että äitini säikähti Itä-Helsinkiin menevässä bussi 92 :ssa turkisvastaisia huutoja : ”heitän maalipurkin sun turkin päälle, muija!” . Äitini ei sen jälkeen pidellytkään sitä päällään julkisissa, tai ainakaan niin rauhallisin mielin ylipäätään missään. Maailma muuttuu!

Naistenpäiväni Altopoggiossa alkoi aamuyhdeksään asti sängyssä lojuen (normaalin klo 6.30 herätyksen sijaan), lukien nautinnollisesti kirjaa ja hörppien viimeisen suomalaisen kahvipakettini aromikasta kahvia. Hilppaisin paijaamaan koiraamme Spillaa sekä kissojamme Charlieta ja Muffoa. Muffo on vielä pieni; ensin hän puree ja sitten nuolee päälle hyvittääkseen riemukohtauksensa.

Tsekkasin mailit koneelta ja päätin, että tänään en tee töitä. Naisten lakko! Vastaan vain tärkeimpiin ja kiireellisimpiin viesteihin, kuten Jounin Liikuntamatkojen viestiin huoneiden jaon muutoksesta Toscanan hyvinvointimatkan 30:n hengen porukalle. Seniorit saapuvat tänne toukokuussa. Tervetuloa! Non vedo l´ora eli ”odotan kärsimättömästi tuloanne”. Tästä tulee hauska viikko. Matkapojat Tampereelta on matkanjärjestäjänä ja olemme hioneet ohjelman täydellisen nautinnolliseksi. Mukavaa yhdessäoloa, patikointia, hyvää ruokaa ja erilaisia paikkoja koluttavaksi kanssani.

Hurautin lähikaupunkiin Novafeltrian sairaalaan mammografiaan. Sairaala on aina puolityhjä, mutta panin silti maskin päälleni ja kipitin jo tuntemaani reittiä radiologia eli röntgenosaston suuntaan. Sama kiva lääkärirouva, noin metrin mittainen tehomimmi on suunpielet hymyyn vetävä näky ison laitteensa vieressä. Hän osaa hommansa! Käykää naiset tekin tsekkaamassa rintanne! Koneelta löytyi tietoni ja ilmoitinkin Dottoressalle, että hän on syynännyt minut jo varmaan yli 10:n vuoden ajan. Jaahas, hän vastasi. Tutkimus kesti 10 min ja rouva hoki koko ajan ”che brava” oletpa reipas ja kyseli sattuuko ”no, per niente eli ei yhtään, vastasin” ja infosi, että ”kohta on ohi”.

Italissa olen törmännyt vain mukavaan ja asiantuntevaan hoitohenkilökuntaan. Menen aina mielelläni ja ilman pelkoa tutkimuksiin. Jonotusaika meni vain 5 minuuttia yli varatun ajan. Tämä on niitä ”maaseudun” hyviä puolia suurkaupunkeihin verrattuna. Milanossa piti pitää puoliaan koko ajan ja joka paikassa. Porukkaa oli kuin muurahaispesässä. Tästä tulisi tosin toinen blogijuttu….

Kävelin pienen sairaalakappelin ohi ja näin avoimesta ovesta rouvan, joka polvistui alttarin eteen ja toivoin niin, että syynä olisi ollut kiittää Madonnaa eikä pyytää apua. Italiassa käydään usein myös kiittämässä, eikä vain rukoilemassa apua. Lyhyt hengellinen kahden sekunnin ”ohikävelyhetkeni” toi rauhaa. Tuli niin jännä olo, että ajattelin käydä samalla kysymässä alakerran respasta, milloin toinen erikoislääkärini tulee paikalle, koska viime viikon käyntini meni sivu suun. Tunnin kuluttua, minulle sanottiin, tra un´ora. Hän oli whatsappannut minulle, että ”tule joku keskiviikko käymään ilman ajanvarausta”. Samalla kun olen täällä niin voinhan viipyä vielä hetkosen, tuumin.

No niin, hörppäsin ihana cappuccinokahvin viereisessä baarissa ja tyttö kassalla pahoitteli, että hinta on nyt noussut eli 1.30 eur sen 1.20 sijaan. Sanoin, että ”fa niente”, ei se mitään.  En viitsinyt kertoa, mitä Suomessa maksaa samanlaatuinen ihana kahviunelma. Luin siinä istuskellessani kissankorkuisia lappusia, joita oli rustailtu ilmoitustaululle. ”Muurari etsii töitä”, ”Annetaan fysiikan ja matematiikan tunteja”, ”Siivous-ja vanhusten apu” , ”Pieniä muuttoja”.  Hauskin oli ”Pidän karaoke-iltoja ja järjestän lastenjuhlia”.

Kännykkääni tuli Whatsapp-viesti: ”Virpi, silmälasit on noudettavissa”. Ihanaa! Lähioptikkoni on 3:n minuutin ajomatkan päässä, joten hilppasin Novafeltrian keskustaan ja parkkeerasin suoraan liikkeen eteen. Jaahas, fuksian värinen tukka tällä kertaa optikollani! Ilopommi, tämä omistajarouva. Mies tuli takahuoneesta heidän puudelikoira kannoillaan.

”Näistä tuli tosi hyvät Virpi, ei edes ”pullonpohja”-efektiä sinun miinuksilla” . Apua, AIUTO! Brunon kirous seuraa minua….nauroimme kommentille, he tuntevat jo minut. En loukkaannu vähästä. Surkea kaukonäköni on suoraan verrannollinen linssin paksuuteen ja tällä kertaa kyseessä on ensimmäiset kaksiteholinssit! Kauppaan tunkenut toinenkin asiakas katseli, kun omistajarouva ehdotti minulle, että kävelisin edes taas liikeessä ”totutellen”. Olo oli kuin mannekiinillä, jopa koira seurasi haahuiluani pokahyllyjen labyrintissä. Kokeilin lukea myös heidän nenän eteeni tunkemaa plakaattia…”näetkö kaikki, tuon pienenkin tekstin? ”Certo-ilman muuta”! Sain aplodit, maksoin ja lähdin ylpeänä ulos kadulle. Ovenraosta huikattiin vielä: muista käyttää niitä mikropyyhkeitä ja vie Diegosi ensin silmälääkäriin tarkastuttamaan näkönsä ennen kuin tulee vaihtamaan ne uudet pokat. Täällä muistetaan kaikkien asiat. Hyvä juttu näin tulevaa dementiaa ajatellen. Outlook-calendar jää kakkoseksi näissä organisoinneissa.

Palvelu on ihanaa. Jos joku ruuvi on löysällä pokasta (pään sisällä oleviin heillä ei ole kuulemma tarpeeksi taikaa) tai tarvitsee pientä huoltoa niin kaikki tehdään ilmaiseksi. Silkasta palvelualttiudesta. Artevision, Novafeltria. Käykää valitsemassa vaikka uudet aurinkolasit. Hinnat ovat taatusti edulliset.

Ostin lennossa spumante-kuoharipullon iltaa varten. Silvia-ystäväni kutsui kylään kevyelle illalliselle kotiinsa, hänkään ei tykkää ravata juhlapäivinä ravintoloissa.

Takaisin sairaalaan, Tarantini-lekurini oli paikalla ja tuli juuri samaan aikaan vastaanottohuoneensa ovesta ulos kun saavuin paikalle. Otin maskin pois huikaten ”Dottore, sono Virpi” olen Virpi. Hän nauroi ja tuli ystävällisesti taputtamaan olalleni ja sanoi ”Ciao bella”, odota ihan pikku hetki, un´attimo, ok? Vastaanotolla muisti vielä toivottaa ”buona festa della donna, päivitellä Suomen kylmiä lämpötiloja ja muistella Helsingissä pidettyä konferenssia, mihin oli osallistunut 80-luvulla ja lopettaa visiitin sanomalla ”olet kuule nuori ja kaunis, älä huoli mistään”. Brunon kirous oli ohi. Sydämellisyys ympäröi minua tänäänkin. Ihanaa. Tämä on paras naistenpäivän lahja.

Palasin kotiin ja huikkasin ”ciao” Diegolle ja miehelleni Danielelle, jotka kuulemma tekisivät pihvit itselleen illalliseksi, kun äiti kerran lähtee Silvian kotiin illalliselle.  Yleensä nautimme sekä lounaan että illallisen yhdessä. Ruokailun ja aterioiden valmistuksen suunnittelu on tärkeää seudullamme. Poikani kyselee jo edellisenä päivänä, mitä syömme seuraavana päivänä: ”Mamma, che cosa si mangia domani?”

Silvia oli kattanut kauniisti pöydän ja ruoan suloinen tuoksu leijui ilmassa. Hän kertoi perineensä ruoanlaittotaitonsa mummoltaan (synt. 1896). Silvia on pyörinyt pienestä asti heidän trattoriassaan, aivan hänen kotinsa vieressä. Ravintola oli niin tunnettu, että jopa Italian kuningas Vittorio Emanuele III oli nauttinut siellä lounasta vuonna 1917 pyyhältäessään siitä ohi, varmaankin sotahuolet mielessä pyörien.

Huh! Harmi, että ravintolaa ei enää ole olemassa. Se on nyt asuinrakennuksena, edelleen heidän sukunsa omistuksessa. Silvian vaari oli tämän pienen Toscanan lähiön pioneeri, rakentaen sen ensimmäisen talon. Päätimme myös samalla illallisella, että lähdemme syksyllä pienelle matkalle, ennen talven tuloa.

Tervetuloa maistamaan Silvian mimoosakakkua, hän tekee sitä myös teille mielellään ja antaa reseptin. Silvialta voi myös tilata erilaisia pastaruokia jne. Talo on roomalaisten rakentaman Marecchiese-tien varrella, helppo löytää.

Maailma muuttuu, mutta sananlaskut, uskomat ja enteet pysyvät, vai pitävätkö ne sittenkään enää paikkansa nopeasti muuttuvassa maailmassa? Luonto on yleensä niiden aiheena ja vertailukohteena. Nykymaailmamme ”luonnon oikut” ja kehityssuunta voivat mullistaa ja jopa kumota nämä enteet.

Jaan kanssanne keväisiä asuinseutuni sananlaskuja ja mietteitä Emilia-Romagnan ja Toscanan lääneistä. Bella la primavera! Kevät on kaunis!

Kyselin aiheesta naapurieni papparaisilta ja mummoilta, mitä he dementiansa keskeltä enää muistavatkaan- i proverbi di primavera. Ne ovat usein täysin kirjakielen ulottumattomissa, joten minulla oli täysi työ ymmärtää heidän paikallismurretta. Tenttaisin ja tavasin moneen kertaan sanojen merkitystä. Hallelujah murteet ja joka kylän oma ”paikalliskieli”!

Siinä siis hurahti espressokupponen poikineen (ja tyttöineen, tasa-arvoisuuden kunniaksi),  kun rupateltiin. Kyytipoikana ciambella eli paikallinen ”lättänä” kuivakakku, niin hyvä ja helppo toteuttaa, myös pienibudjettisille, eli vanhan kansan malliin maaseudulla. Voihan olla, että tämä oli heidän strategia; saada Virpistä seuraa koko iltapäiväksi. Iäkkäät ovat fiksumpia, kuin mitä nuoret luulevat!

“Marzo Marzo pazzerello, vedi il sole prendi l’ombrello!”

Vapaasti käännettynä: “Maaliskuu hulluttelee; ota sateenvarjo esiin, kun näet auringon”.

Tämän kevään tilanne Altopoggio.it kotonamme on seuraava. Lunta on tullut harvinaisen pitkällä ajanjaksolla tänä keväänä, useaan otteeseen, eikä se sulanutkaan pois, vaan jämähti jäisenä maahan tehden tuhojaan puutarhoissa ja romahduttaen vanhoja kattoja. Kohta tulee kuukausi täyteen hurjien lämpötilavaihtelujen katkosilla.

Viime viikolla mantelipuumme puhkesi kukkaan päivälämpätilan ollessa +16 astetta ja juoksentelin bongaamieni sitruunaperhosen ja mehiläisen perässä videoiden niitä kännykälleni samalla, kun kiljuin perheelle : ”kesä on tullut, tulkaa ulos katsomaan”! Deletoin nämä videot, tulos oli surkea. Kuvassa omenapuumme viime vuoden maaliskuussa (alla), nyt se on lumivaipassa.

Yleensä 650:n metrin korkealla kukkulallemme tulee lunta parisen kertaa talvessa; ehkä joulu-tammikuussa kerran ja helmi-maaliskuussa hieman enemmän. Se sulaa parissa päivässä pois. Ehtii juuri sopivasti vetää puuvajasta vanhan punaisen Stiga-pulkan esiin, kaivaa toppahousut (jokavuotinen dilemma, en ikinä muista, mihin pussiin olen ne tunkenut koska niitä tarvitaan niin harvoin) ja etsiä sopivan pariset kulahtaneet toppahanskat esiin Diego-pojan katsellessa kärsimättömästi, milloin pääsisi ULOS, kun äiti säätää ja säätää! ”Mamma, fai presto che si scioglie la neve” – äkkiä nyt äiti, ennen kun se lumi sulaa!

Pieni ”coda dell´inverno” eli ”talven häntä”, kuten sanotaan tarkoittamaa viimeistä talven lunta jo kevään ollessa pitkällä, voi tulla maaliskuun lopulla tai jopa huhtikuussa. Tämän jälkeen pamahtaa täysi t-paitakeli päälle, seurauksena vähintään kurkkukipu. Aurinko lohduttaa ja nopeasti kukkaan puhkeavat niityt. Leskenlehdistä ja Belliksisitä heti kukkiviin ruusuihin. Ah! Välikausivaatteita ei ole enää tarvinnut vuosikausiin. Ilmastomme on muuttunut muutamassa vuodessa ja vuodenajat alkavat olla kesäpainotteisia. Turistin kannalta on ihanaa, kun lomalla ei sada vettä eli on nähtävä hyvätkin puolet, bisogna vedere i lati positivi!

Asumme keski-Italiassa. Pohjoisemmassa käristellään kuivuuden kynsissä tänä vuonna, kuten myös viime kesänä. Padot ovat tyhjinä, Alpeilla ei sada vettä, lunta, ”kissoista ja koirista” puhumattakaan ja Venezian karnevaalit olivat melko katastrofaaliset ainakin vesitakseille. Kanavissa olisi voinut paikoitellen kävellä Nordic walking-mutapainityyliin. Varteenotettava karnevaaliasu olisi tämäkin- suksisauvat kädessä ja kroppa mutapanssarissa. Täytyyikin muistaa ensi vuoden karnevaaliasua suunnitellessani tätä vaihtoehtoa.

Vanha kansa kysyi toivorikkaana maaliskuussa: ”A glia farem a bè l’acqua ad Merz? “Annetaanko hänelle juotavaksi maaliskuista vettä?” He olivat vakuuttuneita siitä, että jos onnistuttiin pääsemään hengissä maaliskuuhun asti kaikilta pöpöiltä, taudeilta ja ruoankin vielä riittäessä, selvittäisiin tämäkin vuosi hengissä räpiköiden. Nälänhätä oli usein kolkuttamassa oville Italiassakin. Miettikääpäs tätä…Covid19 tuli selville helmi-maaliskuussa. Cin-cin ja kippis, siis vesimalja maaliskuulle! Kaikki lähimpään puroon tai lähteeseen muki tai kristalliflute kädessä hörppimään hyvää onnea.

Sanottiin myös, että maaliskuun alussa äidit ottivat lapsiltaan pois pitkähihaiset aluspaidat, vaihtaen ne lyhythihaisiin. Naapuri muisteli, että noin 60 vuotta sitten hänen äitinsä sanoi: ”Marzo ogni piede va scalzo..” eli maaliskuussa kaikki kulkevat paljasjaloin ja kenellä ei ole kenkiä, tehkööt kylvöhommat paljain jaloin. Sanoisin, että maaliskuussa meilläpäin on ainakin vielä liian kylmä olla paljain jaloin, näin mukavuudenhaluisille nykyimmeisille.

Kevät tulee myöhemmin ja syksy myös…vuodenajat ovat siirtyneet eteenpäin. Syys-ja lokakuussa on vielä kovinkin kesäinen sää. Kouluthan alkavat syyskuun ensimmäisen viikon jälkeen ja shortseissa kuljetaan vielä koko syyskuun.

Historiaa kelatessa enemmänkin taaksepäin roomalaisten aikaan; silloin, kuin vuodessa oli vain 10 kuukautta. Ensimmäinen kuukausi oli maaliskuuu ja se oli omistettu sodan jumalalle, koska tämä toi tullessaan taas voittoisasti kauniin ilman ja kevään. ”Evviva la primavera,” eläköön kevät!

Lopetan tällaiseen hauskaan sananlaskuun ”la neve marzolina dura dalla sera alla mattina” eli maaliskuun lumi kestää vain aamusta iltaan. Tämäpä ei tänä vuonna pidä paikkansa, mutta maailma muuttuu ja pitää vain pysyä perässä, kukin omassa tahdissaan- kävellen, juosten tai etanan vauhtia. Jokainen päättää itse, decidi tu, ja pukeutuu sen mukaisesti.

Tervetuloa lomailemaan luonnonkauniiseen Montefeltroon, aurinkoon ja lämpöön!

Tsekkaa kivoja lomaviikkojamme italian kielen, hyvän ruoan, kulttuurin, urheilun tai maalauksen parissa tai samaisilta sivuilta ihania paikkoja Marecchiajoen varrella:

https://italianvalleys.com/WorkshopsAndRetreats

https://italianvalleys.com/places

Yllä video, josta saatte hieman kuvaa Montefeltron luonnosta, mutta mielestäni tästäkään ei saa sitä oikeaa kuvaa, sillä paikanpäällä on vielä kauniimpaa! Majoitusmahdollisuuksia on monia: hotelleista loma-asuntoihin ja maalaishuvilaan. Tuo oma pieni porukkasi tai isompikin, niin ehdotan sopivaa majoitusta.

Varteenotettava uutuus: kurkkaa ”Pöllon talo” tästä: /italianvalleys.com/ca-del-gufo

Montefelton luonto pani pään pyörälle jopa Leonardo da Vinciltä, joten varaudu siihen, että keväiset unikko- ja kesäiset auringonkukkapellot, lämpimän Italian auringon valo, kukkulamaisemat, puhdas kotiruoka ja valloittavat viinit saavat sinut täyteen taiteen luomisen hurmioon. Rohkeasti mukaan luomaan Keannen kanssa luonnon helmaan, vaikka olisit kuinka ujo! Virpi-oppaanne häärää ja hyysää kanssanne: tässä porukassa on turvallista olla ja mennä. Positiivisessa ilmapiirissä. Ajankohta: 22-28 heinäkuuta.

Kiireisimmille lukijoille ohjelma tässä: https://italianvalleys.com/WorkshopsAndRetreats/taiteesta-sekaisin

Tutustumme myös paikallisiin ihmisiin, joten saatte suoran yhteyden italialaisten elämäntapaan ja rytmiin. Massaturismimeininki on täältä kaukana. Ja saa pysyäkin, jos minulta kysytte. Ja kyselkää ihmeessä mitä haluatte, Keanne ja minä olemme täällä sitä varten.

Olemme luoneet Italiaa rakastavina immeisinä sydämiemme pohjasta Keannen ja Anun kanssa ulkoilmassa tapahtuvan maalausLOMAviikon. Loma isoilla kirjaimilla, koska en ole vielä saanut tilaamiani lukulaseja ..ei, se oli vitsi. Siis LOMA, sillä tämä ei ole mikään suorittamisleiri, vaan taiteeellisen lomatunnelman pitää olla päällimmäisenä, alimmaisena ja kaikissa välikerroksissa. Kukin tekee sitten aivan oman fiiliksensä ja taitojensa mukaan.

Paikallisoppaanne Virpi ei osaa itse maalata, vaikka rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa, joten minä otan ainoan ”tumpelon” paikan mielelläni. Tranquilli, voitte olla aivan rauhassa ja rennosti. Haluamme luoda hyvän tunnelman, ja mikäs sen parempi paikka kuin Pennabilli. Kaikki asiat soljuvat hiljaisen kauniin Marecchiajoen tahtiin…tähtitaivaan alla, kaskaiden soittoa kuunnellessa ja tulikärpästen tanssia ihaillessa. Mamma mia..kaikki tulee olemaan niin ihanaa, että tulkaas nyt kuulkaa rohkeasti mukaan!

Keannella on upea tyyli ja ote ihmisiin; saada heistä ulos juuri se, mikä tarvitaan ollaksesi tyytyväinen taiteen luomiseen. Vesipohjaiset materiaalit ja sekatekniikat, tämä on hauskaa luomista! Divertente! Voit olla aivan vasta-alkaja ja ottaa vaikkapa perheenjäsenesi tai ystäväsi mukaan. Keanne auttaa löytämään ikioman vahvuutesi.

Virpi opettaa aina välillä teille puhekielen hyödyllisiä ilmaisuja italiaksi, joten näin tulee kielikin tutuksi. Romagnan murteella, vaikka? Alueellamme voi sinutella tuntemattomiakin ihmisiä. Teitittely ja sinuttelu riippuvat Italissa kovasti myös alueista. Joissain ammateissa teitittely on ehdoton: hammaslääkärini teitittelee minua vuosien jälkeen vieläkin, koska tämä kuuluu heidän ammattietiikkaan. Kouluissa teititellään yleisesti vieläkin opettajia. Emilia-Romagnan läänissämme on monesti sinuttelu ok, vaikka vanhemmalle henkilölle pitäisi jättää mahdollisuus kysyä, teititelläkö vai sinutella eli lause ”ci diamo del tu?” suomennettuna ”sinutellaanko?” Kerron tästä enemmän ja hauskoja tapauksiakin sitten paikan päällä, esim. kun hammaslääkärissä potilas loukkaantui kovasti, kun hammashoitaja teititteli häntä ja heille tuli tästä sanaharkka.

Majoitus on hurmaavassa Anun ja Tonin omistamassa http://www.cadelgufo.fi

1800-luvun perinteiseen tyyliin rakennetussa kivisessä maalaiskartanossa. Talo sijaitsee aivan Pennabillin etruskiaikaisen, renessanssityylin säilyttäneen n. 2700:n asukkaan kylän kupeessa. Allekirjoittanut on asunut ja työskennellyt turismin parissa Pennabillissä vakituisesti jo vuodesta 2010 joten juttua riittää historiasta, taiteesta ja kulttuurista aina nykypäivään ja voin kertoa tuoreimmat kylän juorutkin halutessanne! Täällä tiedetään suunnilleen jopa minkä tyyppistä leipää kukin perhe ostaa ja kenen tytär lähti Erasmusvaihtoon. Kaikki asiat hoituvat kun tunnemme toisemme, yritetään auttaa toisiamme ja itketään puolin ja toisin perheiden surut. Nel bene e nel male, hyvässä ja pahassa. Tuki on tarpeen pienissä kylissä ja niiden jatkuvassa poismuuttorumbassa.

Pennabilliläiset itse sanovat, että Cà del Gufon (suomeksi ”Pöllön talo”) talosta avautuva maisema on yksi koko seudun kauneimmista, BELLISSIMO! Aamulla voitte aukaista ikkunaluukut ja huokaista hymyillen ”aaahhh”. Voisiko päivä tämän paremmin alkaa…ja sitten valmiiseen ison salin aamiaispöytään vaikkapa espressokahville ja Silvia-kokkirouvan kotitekoisia herkkuja maistamaan. Kaikki paikallista luomu-ja lähituotantoa. Mainitsen, että jo kylpyhuoneiden värskaalasta tulee hyvä mieli : sitruunan keltaisesta laventelin lilaan jne.

Käymme myös Michelintähtiravintolassa; whatsappailin tässä juuri chef Riccardon vaimolle Claudialle kysellen, voisivatko he luoda menun Keannen ryhmällemme ja he toivottivat teidät sydämellisesti tervetulleiksi. Ma certo! Tottakai, oli vastaus. Traditionaalista keittiötä mutta modernia säväystä siihen luova Riccardo asuu vaimonsa ja lastensa kanssa lähellä ravintolaa, joka on heille kuin toinen koti ja ehkäpä suurin osa perheen elämää. Heinäkuussa on mahtavaa istua myös ulkona syömässä ja katsella kaunista laaksonäkymää. Päätämme sään mukaan, ollako sisällä vai ulkona aina aterioilla. Decidiamo noi! Me päätämme. LOMALLA on mukava tehdä iloisia ja helppoja päätöksiä, eikö totta? Vero?

Lopuksi kovin tavallinen kuva perheemme lempitrattoriasta, jonne menemme Keannen porukan kanssa. Kotona tehdyt tagliatellet villisikakastikkeen kera. Luomua ja lähiruokaa. Pannu isketään pöytään ja siitä voi jokainen ottaa haluamansa annoksen.

Ca´Barboni on luonnonpuiston esialueella korkealla kukkulalla. Täältä näkyvät vihreän samettisilta näyttävä Apenniinivuorijono. Niiden nimi on hassusti ”Kuun Alpit”, vaikka Alpit sijaitsevatkin Pohjois-Italiassa. Ruoka on niin täydellisen hyvää toscanalaista kotiruokaa ja sitä tulee syötyä vähän liikaakin. Viimeksi pyörimme kuin K-kaupan lihapullat (piilomainos, huom. Atte Paronen Aurinkolahden K-kaupasta, jonne kannattaa mennä tapaamaan kauppias ATTEA ja staff! Hyvä tyyppi ja Montefeltron ystävä, hän kertoo omat kokemuksensa jos haluatte referenssejä ) ulos ravintolan ovesta.

Ravintolan omistajarouva, kokki Lory asuu perheensä kanssa samassa paikassa kadun toisella puolella jo monessa sukupolvessa tällä kukkulalla kahden muun sukulaisperheen kanssa. Varhaisimmat kirkonkirjoista löydetyt asukit olivat Benediktiläismunkit n. 1000-luvulla, jotka rakensivat myös Abbazian eli luostarin tähän läheisyyteen.

Lisää paikan päällä….sydämellisesti tervetuloa ja katsokaa päiväkohtainen ohjelma, hinnat ja muut tiedot tästä linkistä:

https://italianvalleys.com/WorkshopsAndRetreats/taiteesta-sekaisin

ja kirjoittakaa minulle, Virpille jos ette löydä ohjelmaa tms. : [email protected]

Kukkulat vetävät vauhtimimmejä ja -poikia puoleensa; tai miksei myös vauhtimummoja. Voihan sitä toki mennä rauhallistakin tahtia näissä maisemissa. Ota vain sähköpyörä allesi, ja anna maisemien vilistä haluamasi tahtiin silmiesi edessä aivan kuin luontofilmi. Varokaa vain hiukkasen piikkisikoja, mäyriä ja Don Arialdo-pappia, joka on 90v. ja köröttää Fiatillaan keskellä tietä messun jälkeen, paluumatkallaan vanhainkotiin. Ja alatalon Birba-koiraa, joka tykkää löhötä keskellä tietä kotinsa edessä aurinkoa ottamassa. Hollantilainen pyörilijä-ystävämme kommentoi : ”that dog is suicidal”!

Järjestämme pyörät suoraan allesi loma-asunnoilta Altopoggiosta ja CadelGufosta : https://italianvalleys.com/where-to-stay. Pätevän paikallisoppaan kera.

Johan oli säpinää ja sutinaa, kun kahden ihanan lomaperheen pojat ja isät halusivat lähteä polkemaan lähikukkuloille. Äidit jäivät asunnoille maalaamaan maisemaa ja lukemaan. Meidän Diego lähti mukaan apu-oppaaksi. Spilla-koiramme olisi halunnut myös juosta mukaan, mutta kukaan ei kerennyt noteeraamaan Spillaa, ja hän löntysteli takaisin terassille nukkumaan.

Läheisen Frontinon kunnanjohtaja Andrea vuokraa siis sähköpyöriä liikkeessään Carpegnan keskustassa. Carpegnan vuoristo on kuuluisa paikka myös kilpapyöräilijöille; siellä harjoitteli väsymättömän voitokas Marco Pantani. ”Carpegna mi basta” sanoi Marco- tarkoittaen, että Carpegnan vuoristo riittää hänelle harjoitusleiriksi. Ei tarvitse lähteä sen kauemmaksi.

Olen tuntenut Andrean jo vuosikausia, aina yhteisistä seikkailuistamme turismin parissa, ollessani aikoinani Pennabillin kunnanvaltuustossa turismivastaavana. Andrea on superhyvä heppu ja luotettava ihminen. Eipä olekaan ihme, että hänet valitaan aina uudestaan ja uudestaan tämän Marchen pienimmän kunnan johtajaksi. Jämpti mies ja positiivinen luonne. Käykääpä moikkaamassa ja tutustumassa myös Frontinon kuntaan. Loma-asunnoilta sinne ajaa alta tunnissa.

Andrean pyynnöstä kokeilin ensimmäistä kertaa sähköpyörää vuosia sitten, kun kävin hänen luonaan kunnantalolla. Hän laittoi pyörän alleni huikaten: ” polkaise keskustan ympäri ja sano, mitä tykkäät näistä uusista menopeleistä”. Homma oli nopeasti tehty, sillä Frontinon keskustassa on suunnilleen vain yksi n.500 metriä pitkä katu ja hurautin sen turbo-boostilla hetkessä ”ees-taas”; eihän siinä hyvänen aika ehtinyt muita nappuloita painella kun eteenkin päin piti katsella. Siinä oli Frontinon lapsilla ihmettelemistä. He tuijottivat suut auki ja silmät pyöreinä kadun varrella, että kuka tuossa menee kuin tuuli, hame hulmuten. Oloni oli kuin Formula-kuskilla vähintäänkin, ja aloin ymmärtää Marco Pantanin rehkimisen motiiveja. Frontinossa on muuten muutama sata asukasta. Ei liikennevaloja tai ruuhkia. Koskaan. Missään.

Pojat kävivät myös upeassa Sasso Simone ja Simoncellon luonnonpuistossa. Tämä on historiallinen paikka ja maaperän monimuotoisuus vetää monenlaista retkeilijää ja tutkijaa puoleensa. Kuvassa Virpi, pienten Camillan ja Diegon kanssa kävelyllä noin 12 vuotta sitten.

Luonnon kauneus ympäröi ja olo on turvallinen Montefeltrossa. Tervetuloa! Kysy lisää Virpiltä ja tsekkaa vaikka osioista ”mitä puuhailla” sivuilta: https://italianvalleys.com/

Tänä vuonna en päässyt tulemaan juuri pidettäville MATKA-messuille Helsinkiin markkinoimaan matkanjärjestäjien, matkatoimistojen ja yhteistyökumppaneidemme kanssa Montefeltron aluetta, kotiseutuani. Päätin kuitenkin, että annan messualennuksen -10% heille, jotka varaavat huhtikuuhun mennessä tämän vuoden lomansa Altopoggion loma-asuntoihin. Olemme auki vapusta lähtien aina lokakuulle. Kirjoita: [email protected] tai whatsappaa minulle +393331134190 (Virpi)

Esittelen tässä blogissa yhden kolmesta asunnosta, eli Väriherneen. Katso kuvausta tästä kuvine, hintoine ja videoineen : www.italianvalleys.com/alto-poggio

Uusia kivoja juttuja on tiedossa, sillä kukkulan toiselle puolelle on tulossa toinenkin upea lomapaikka uima-altaineen. Siitä lisää piakkoin, kunhan saamme sisäkuvia sisustamisen valmistuttua. Laita siis korvan taakse myös nimi ”Ca del Gufo” eli Pöllön talo; pöllöjähän täällä riittää. Aivan ”hulluna Italiaan” nimimerkillä olevia ihania ihmispöllöjä, sekä niitä lentäviä sellaisia. Molemmat ovat harmittomia ja tutustumisen arvoisia. Kurki välillä tästä: www.italianvalleys.com/ca-del-gufo niin näet uutisia naapureistamme, ystäväpariskunnasta Anu ja Tony Pelanderista. Meillä on kivat junailut turismin suhteen, joten pysykää kuulolla. Käydään vaikka yhdessä heitäkin moikkaamassa, kun tulette tännepäin.

Tässä huoneessa nukkuivat jo noin sata vuotta sitten sen ensimmäiset asukit eli lampaat, ja heidän nelisorkkaiset jälkeläisensä ainakin neljässä sukupolvessa….
Ostimme talon (rauniot lähinnä) vuonna 2004 ja silloin pihassa juoksentelivat enää villeinä kanat.
”Laske lampaita” jos ei uni meinaa tulla, vaikka kuulemma Altopoggiossa uni tulee hetkessä ja yöuni on laatu-unta! Tiedä häntä, olisiko punaviinillä osansa…vai huuhkajilla, tulikärpästen tanssilla tai Italian kauniilla tähtitaivaalla

Muistakaa mussukat, että varauksenne ei tarvitse olla kalenteriviikko eikä täysi viikko, tai se voi mennä yli viikon ja monenkin sellaisen. Vakkarivieraamme viihtyvät montakin viikkoa täällä, jos lomat sen sallivat ja seikkailevat sitten tästä keskeltä Italiaa kätevästi moneen suuntaan päiväreissuille, jos vastapäisen kukkulan tuijottaminen alkaa tylsistyttää. Voit jopa käydä Firenzessä asti päiväseltään jos haluat ja hermot kestävät. Firenzessä on porukkaa kesällä joka puolelta maailmaa ja ydinkesän viikkoja kannattaa välttää suurissa kaupungeissa, jollei pidä museojonoista, ruuhkista jne. kuumasta auringosta.

Kerroinko jo kymmenisen vuotta sitten täällä olleesta ensimmäisestä suomalaisesta meditointiporukasta, joka yksi jäsen istui hievahtamatta tuolissaan varhaisesta aamusta keskipäivään tuijottaen vastapäistä kukkulaa Väriherne-asuntonsa edessä pihalla.

Minun oli pakko panna koiramme asialle ystävällisesti nuuhkimaan häntä (tyyliin: kirjekyyhky ilman kirjettä), jotta sain rauhan sielulleni. Epäilin, että hän oli kuollut siihen paikkaan luonnon kauneuden edessä. Niin etevä hän olikin jo meditoinnissaan, että Spilla-koiramme piti oikein kunnolla nuoleskella hänen paljaita varpaita, ennen kuin näkyi pientä liikehdintää. Pyytelin kyllä anteeksi tietämättömyyttäni tässä asiassa, ja jätin heidät kaikki rauhaan loppuleirin ajaksi. Intia oli heidän seuraava kohteensa- Spilla luultavasti pilasi bisnekseni. Tämä ei toistu. Pyhästi anteeksi, scusateci.

Kerran brittinaapurimme, ystävämme Marecchiajoen toiselta puolelta, pyysi tulkkausapua ihan vain varmuuden vuoksi passinsa uusimiseen Rooman suurlähetystöön ja hurautimme sinne kolmessa tunnissa autolla. Apuani ei tarvittukaan, mutta eipä siinä kerennyt paljon muuta kun vetämään silmissä sulavat jäätelöt kuumassa elokuun auringossa Rooman keskustassa ja paineltiin äkkiä takaisin vuorillemme Altopoggion ihanan juuri sopivan lämpimään ilmastoon.

Yhteydet ovat hyvät eri ilmansuuntiin; olemmehan ihan Apenniinivuorien keskellä, Italian saappaan keskikohdassa. Rauhallista ja turvallista olla, emme lukitse oviamme edes yöllä. Vuoriston viileys ympäröi n. 630 m korkeudella. Meillä on helppo hengittää, tuulahdukset pyyhkivät laaksossa, teillä ei ole ruuhkaa ja on tilaa olla ja mennä. Rauha vallitsee. Se on arvokasta Italiassa.

Altopoggion ostamisvaiheessa tuli muuten eteen sitä sun tätä paperisotaa, vaikka luotettava maanmittaus-insinööritoimisto hoitikin asioita, grazie Dio, Luojan kiitos!

Puoli vuotta meni selvitellessä näin ensimmäistä kertaa Altopoggion historiassa tehtyä tonttijakoa ja tuli ilmi sellainenkin juttu, että osa tontistamme oli vielä läheisen Novafeltrian kaupungin sairaalan nimissä. Entisen heinäladon kohdalla oli ollut keuhkotautiparantola. Erittäin suosittu kuulemma, lähinnä sotien jälkeen. Jaahas. Tämä oli positiviinen juttu, eli ilma on erittäin hyvälaatuista vaikka mäntyjä ei näykään, ne eivät kuulu alkuperäspuustoomme. Hermot tosin meinasi mennä sitä juttua selvitellessä eri instansseissa, mutta kaikki asiat yleensä selviävät kun jaksaa odottaa (ja pysyä hengissä). Kiitos Vinicio ja Fulvio, luottomiehemme asiassa. Onneksi ei pitänyt rakentaa hermotautiparantolaa minulle. Notaarihan nämäkin asiat sitten lopuksi kuittaa ja ottaa niistä vastuun.

Montefeltron alueemme on ruuhkaton. Aina löytyy parkkipaikkojakin autollesi pienistä tuhatvuotisista linnakylistä, joissa vallitsee rauha, eikä turistimassoja pyöri ympärilläsi. Vieraile mielesi mukaan ja patikoi niityillä, metsissä ja vuorilla. Annan infoa, minne mennä mielenkiinnon kohteittesi mukaan ja missä syödä aitoa italialaista kotiruokaa, ei kalliita turistimössöjä.

Varaan mielelläni myös ravintoloita puolestanne. Useimmissa ravintoloissa ei puhuta englantia, mutta tämä ei ole mikään este, uskokaa pois. Ravintoloissa ei ole jonoa, paitsi sunnuntain lounasaikaa voi välttää, jos ei halua elää livenä italialaisperheiden yhteisen sunnuntailounaan riemua: mammat ja isovanhemmat jne. viedään usein sunnuntaisin syömään yhteiselle suvun viikottaiselle lounaalle ja volyymi voi silloin olla maksimissaan viinikarahvin tyhjentyessä ripeästi. Mamma mia!

San Marinon pikkuvaltioon ajaa alta tunnissa sekä Adrianmeren rannikolle reilun tunnin verran. Jos Pisa kiinnostaa, niin sielläkin voi piipahtaa päiväseltään, olen tehnyt senkin. Näimme kaltevan tornin, jonka ystäväpariskuntamme halusi välttämättä ikuistaa kuvamuistona, söimme lounaan ja käppäilimme jopa hieman Italian saappaan länsirannalla katsellen meren kirkkaita laineita.

Suosittelisin näin 60 km säteellä monta muutakin paikkaa, joissa on upea käydä : San Leo (entinen Italian pääkaupunki), Sant´Agata Feltria (tuhatvuotinen satumainen kylä ja sen tryffelit), Talamello (Piero della Francescan maalauksissa ja luolajuustosta kuuluisa), Pennabilli (etruskiaikainen kylä, Mona Lisan taustamaisemassa ja sen kotijäätelöbaari vetää jalat altanne…), St. Arcangelo (upea vanha kukkulakylä ja shoppaus-ja ruokapaikkana), Verucchio (linnassa syntyi kuuluisa Malatestojen suvun hallitsija ja asutusta oli jo ennen etruskeja Villanoviana-ajalla), San Marinon tasavalta (käy ulkomailla, ulkomailla ollessasi), Urbino (renessanssiajan kehto ja lempparihallitsijani Federico da Montefeltron koti, nykyinen Galleria Nazionale), Sansepolcro (Toscanan tunnelmaa ja viinitilat), Anghiari (ei jaksa edes kirjoittaa..niin paljon sanottavaa tästäkin eli menkää katsomaan), Gabicce Maren uimarannat ja hyvä fritto misto di pesce eli friteeratut merenelävät ja kalaruoat, Gradara (käy nyyhkimässä kuultuasi Francescan ja Paolon rakkaustarina ja vieraile linnassa)…tässä vain osa.

Postipoika toi juuri tässä kirjoittaessani paketin, jonka sisältö paljastuu teille sen koko ihanuudessaan kun tulette, jos tykkäätte nimittäin riippumatossa lojumisesta. Tämä supermalli on heille, jotka haluavat vaikka nukahtaa siihen ja sulkea vetskarilla hyttysverkon prinssi/prinsessamaisesti päälleen. Hyttysiä ei näillä korkeuksilla ole kuin pari, kärpäsiä voi olla hetkittäin näin maaseudulla.

Tämä on deluxe-oleskelua; leijuen vihreän metsän siimeksessä, kuunnellen metsän ääniä ja niitä pöllöjen juttuja…aika pysähtyy ja hermot lepäävät. Millään muulla ei ole mitään väliä kuin lomatunnelmallasi. Ripustan tämän uutuuden mitä luultavimmin tryffelimetsikköömme, eli selkäsi alla voi olla maan alla tryffeleitä. Jos levättyäsi jaksat niitä vaikka etsiskellä niin PREGO, siitä vaan. Nimimerkillä: ”vain hyvävainuisille” ja parhaan tuloksen saavuttaa tietysti tryffelikoiran avulla.

TERVETULOA TÄMÄN KUVA MYÖTÄ, nelijalkaisistakin pitäville…pihallamme pyörii myös näitä. ”Emme tosin saa tulla sisään asuntoihin, meillä on oma koti”, sanoo Charlie-kissa.

Tsekkaa meillä järjestettäviä rentoja italian kielen alkeis-ja puhekielen herkullisen hauskoja lomaviikkoja, tai kysy liikunnallisista viikoista, joogaleireistä, kokkaus-kulinaariviikoista, ulkioilmamaalausviikoista tai mitä et löydä sivuiltamme www.italianvalleys.com niin ehdota minulle, ja organisoimme lomasi sen mukaan! Historia höystää nykypäivää, siitä ei Italiassa pääse ”eroon”! Onneksi.

Vihreässä laaksossa uinuu rauhallinen pieni kunta, jonka asukkaita on viime vuonna laskettu olevan 375. Nykyinen kunnanjohtaja Fabiano on ystäväni, jonka raahasin monta kertaa Helsingin MATKA-sekä Viini-ja ruokamessuille. Fabianolla on nimittäin myös hyvin menestyvä supermarketti Casteldelcissä ja hommaa riittää politiikasta aina paikallisten juustojen ja kinkkujen myyntiin asti.

Casteldelci on Emilia-Romagnan maakunnassa ja täällä on muinaisina aikoina väännetty muutakin kun tahkoa. Porukkaa on ravannut tästä läpi valloittaen sen maita ja tuhatvuotinen linnantorni katsoo vieläkin ylpeänä alla virtaavien jokien muodostamaan kauniiseen vihreään laaksoon, missä hiljaisuus ympäröi. Tämä paikka on unelmoitsijoille tai patijoitsijoille. Anna silmiesi levätä kauniin luonnon ympäröimänä ja ajatuksen juosta ja jalkojen levätä tai ihan miten päin vain.

Parisen vuotta sitten vanhan keskustan vuosia kiinni olleen ravintola-ja majoituspaikan osti Riminiltä tullut pariskunta, joka laittoi sen uuteen uskoon, joten nyt täällä voi myös yöpyä. Hallelujah.

Alhaalla, kukkulan juurella on yksi kauppa, jalkapallokenttä, hautausmaa, pieni SELF- bensa-asema ja sen vieressä ravintola. Ravintolassa laittaa taivaallisen hyvää paikallista kotiruokaa lähes 50 vuotta täällä asunut tanskalainen rouva. Tässä tapauksessa pitää paikkansa sanonta ”mai giudicare il libro dalla sua copertina” eli ”älä arvostele kirjaa sen kannen perusteella”. Marssikaa sisään ravintolaan, syökää ja juokaa ja olen varma, että sanotte ”che buono”- voi miten hyvää! Ai niin, pieni apteekki löytyy myös ja päätien varrelta kyltti, jossa lukee: ”PATATE 1 KM” eli maanviljelijältä voi ostaa suoraan kuuluisia Casteldelcin maukkaita perunoita. Muistaakseni kilohinta pyörii euron paikkeilla. Perunat ovat ihanan valkoisia sisältä ja ne ovat erinomaisia muusin ja gnocchien tekoon. Tässäpä nämä perusjutut Casteldelcistä.

Kunnanjohtaja kuljettaa vanhuksille, ilman autoa oleville tai vaikkapa kotonaan vaan sairaana makaaville supermarketistaan lounastarpeet kotiovelle. Lihatiskin takana soi puhelin ja kuuntelen, että Maria-mummeli pyytää kinkkuleipää ja antaa tarkat ohjeet, minkä laatuista crudokinkkua haluaa ja kuinka ohueksi siivut pitää leikata ja pannaanko vielä kenen leipomon leipää, paikallista vai tuosta 10 km päästä olevaa leipää ja onko sen kuori tänään vähemmän vai enemmän paistunut…jne. jne. tässähän menee aikaa mutta kenelläkään ei voi olla kiire näin tärkeiden juttujen kanssa. Kaikki paperipussukat tilauksineen sitten puolen päivän maissa Fiattiin ja Fabiano huristaa viemään ne ovelta ovelle kuin joulupukki konsonaan. Ylös ja alas kukkulaa. Onneksi keskustaan vie vain yksi tie eikä liikennevaloista ole tietoakaan. Homma hoituu hetkessä. Muistelen, että lähimmät liikennevalot taitavat olla Novafeltrian kaupungissa n. 40 km päässä. Voitte tästä päätellä, että täällä ei ole ongelmaa ruuhkista tai saasteista.

Fabiano hoitaa markettiaan tyyliin ”isältä pojalle” veljensä kanssa. Molemmilla on myös toinen ammatti, sillä täällä palkat ovat niin alhaiset, että pakko on yrittää erilaisia ja useampiakin hommia. Fabianon veli asentaa nettiliittymiä ja on hyvä ammatissaan. Meidänkin perhe on hänen ”armoillaan” uskollisina asiakkaina.

Muistan, kun Casteldelcin ydinkeskustassa, ylhäällä kukkulalla oli pieni perhevetoinen baari. Alhaalta joelta voi kävellä metsäistä reittiä ylös, ylittäen vanhan Roomalaisten rakentamaa sillan jos ei ole korkean paikan kammoa. Reitti on nykyään lähinnä polku ja villisiat käyttävät sitä autostradanaan eli iltahämärässä menevät sitä pitkin saparot rivissä mihin menoihin sitten ovat suunnistamassa, tiedä häntä.

Itse silta oli kyllä aikoinaan erittäin ”in” paikka kauppa-ja muutenkin logistisesti ajatellen, sillä se oli ainut silta Marecchiajoen yli Adrianmereltä tullessa. Eli koko tuolla n. 70 km matkalla ei ollut muita helppoja ylityspaikkoja. Nykyäänhän tämä joki on suuren osan vuotta kuivana, ennen ei ollut, joten sitä ylitettäessä ei kastunut pelkästään varpaat. Noin kilometrin nousu ylös keskustaan jalan vanhaa siltaa pitkin on vaivan arvoinen. Helpomman vaihtoehdon haluavat voivat päräyttää sinne autolla uutta asfalttitietä pitkin. No problem. Kurkatkaa tästä maisemia ja Virpi-oppaanne ”lähes merenneitona”:

Baari oli kiva paikka ostaa vaikkapa kylmä kalja tai juoda kahvi ja ihailla maisemaa. Muutamaa kuukautta ennen, kuin se meni ”kanttuvei”, kävin siellä nälkäisenä ja kysyin onko heillä myydä ”panino”, eväsleipää. Omistaja katsoi vaimoonsa päin ja en osannut heti tulkita hänen ilmettään, vasta myöhemmin kun palapelin palat menivät paikoilleen. Mies sanoi minulle: ”pieni hetki, un’attimo, pitää tarkastaa…juu, kyllä siis voin tehdä leivän jos tällainen valkoinen tuore sämpylä käy” ja hän otti sen paperipussista esiin. Sanoin että ”benissimo, grazie ” eli tottakai ja tattista. Hän kysyi, onko kinkkuleike ok vai haluaisinko leivän sisään jotain muuta….sanoin, että kyllä kinkku riittää kiitos. Istuskelin ulkona, odotin leipääni ja kahvia ja mies tuli sitten tuomaan ne ja istahti siihen juttelemaan kanssani, koska koko keskustassa ei ollut muita kuin me kolme.

Taloudellinen tilanne oli kuulemma vakava…he olivat päättäneet, että lappu pannaan pian luukulle. Siksi valikoima oli niin suppea ja lopulta hän nauroi, että oli myynyt minulle lounaaksi suunnittelemansa eväsleipänsä! Pahoittelin kovasti ja kiittelin, tuli ihan huono omatunto. Nauroimme tälle jutulle ja ymmärsin, miksi hän oli aiemmin heittänyt tuon katseen vaimolleen. Muistakaa siis kiltit käydä ennen ylös kukkulalle raahautumistanne alhaalla kaupassa tai uudella ECOPARK -lammella. Siellä on nyt kiva kioski ja samalla voi juoksennella lampea ympäri ihailemassa lumpeita tai ottaa nokoset jos sammakoiden kurnutukselta saatte unen päästä kiinni.

Turismi on täällä toissijaista, partiolaisia oli kuulemma ennen muinoin pilvin pimein ja lähinnä kirkko lähetti näitä lapsosia ja teinejä kesäleirille tänne luonnon keskelle temmeltämään. Italiassa partiotoiminta on katolisen kirkon siiven alla. Eli 90-luvulle asti meni satoja eväsleipiä jakoon päivässä monen viikon ajan kesäisin, sanoi ylpeä kaupanomistaja. Hirveä homma tehdä niitä ja käydä jakamassa milloin minnekin metsän pusikkoon, missä partiolaiset sattuivat olemaan lounasaikaan retkellä. Että tällaista menoa.

Historia tuntuu iholla. Dante Alighieri on vaellellut näitä polkuja pitkin ja kirjoitellut Jumalaista näytelmäänsä. Ymmärrän Dantea ja Leonardo da Vinciä oikein hyvin; eihän tässä paikassa ole mitään diskoja, karaokea tai muutakaan jumalatonta viihdykettä, joten siitä vaan taiteellinen sielu eloon ja pensselit kankaalle luomaan. Leonardokin piirteli täällä lehtiökaupalla suunnitelmia uusista sotakoneista ja linnojen bellisestä arkkitehtuurista, samoin kuin tutki lintuja ja flooraa ja väsäsi ihania piirustuksia maisemista, joita käytti sitten myöhemmin mestariteostensa taustamaisemiin. Hän tutki myös eroosiota täällä, joten kaikki maailman maaperätutkijat ja geologit, yhtykää tai sitten ei, mutta tulkaa tänne katselemaan näitä upeita maakerrostumia aivan paljaalla silmälläkin.

Luulen, että nykypäivänä kännykkää liikaa räpläävät (myönnän, että kuulun myös tähän joukkoon) täällä parisen tuntia vietettyään heittävät sen jorpakkoon ja alkavat rentoutua ja katsella puron solinaa, lehtien havinaa, haistella ihania kukkien tuoksuja ja kuunnella…ei mitään! Rauha vallitsee. Kokeilkaa!

Hyppään tarkoituksella vuosien 1944 -45 yli, niiden kauhuista voitte lukea netistä. Tämä paikka ei ole aina ollut rauhallinen. Arvaatte varmaan, kuka teki oiken kunnolla täällä tuhojaan. Se ”H”- kirjaimella alkava tyyppi, mutta se siitä ja kuka niitä menneitä kaivelemaan lomallaan, ellei sitten halua. Siitä on täällä pienessä minimuseossa kerrottu tarkemmin ja muistomerkkejä löytyy metsästäkin. Huokaan aina raskaasti, kun kävelen näiden muistolaattojen ohi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi mutta jos siitä joku jotain oppisi, mamma mia! Heidän valkoiset sielunsa voivat leijua nyt rauhassa kumpupilvinä Casteldelcin yllä. Nautitaan rauhasta ja ollaan ystävät onnellisia. Tsekkaa uudet nettisivumme lomaasi varten : www.italianvalleys.com/places