Aurinko armas lämmittää säteillään jo huhtikuun lopulta niin suurella todennäköisyydellä, että se kruunaa lomaviikkosi tänne järjestetyillä liikunta-ja hyvinvointimatkoilla. Kysy vaikkapa Virpiltä esitteitä eri matkatoimistojen tänne järjestämistä patikka- ja hyvinvointimatkoista. Hyvää ruokaa ja juomaa, sopivaa reippailua ja sen ohessa kerron alueen historiasta aina nykypäivään teitä kiinnostavia asioita.
Tulkaahan kyselemään ja tallustelemaan iloiseen seuraamme, haistelemaan eri tuoksuja ja maistelemaan Montefeltron makuja ruokapöytään! Benvenuto nella culla del rinascimento, tervetuloa renessanssiajan kehtoon, vaikka täällä oli toki jo etruskiajallakin asutusta.
Ylhäällä Pyhän Silvestron vuorella, alhaalla St. Agatan kylä, josta lähtee kiva, reilut 7 km:n eli parin tunnin näköalarengasreitti lähivuorille, niityille ja kastanjametsiin
Muurahainenkin osaa seurata näitä kansallisia CAI patikkareittien värejä ; punavalkoiset kyltit opastavat aina ”jonnekin”. Katso vain reitin numero tai nimi ja seuraa sitä. Opas on oltava mukana, ne eivät ole joka kulmalla merkitty selvästi.
Keväällä sielu herää eloon luonnon rytmien mukaan. Et löydä ruuhkaa poluillasi, on turvallista mennä ja nauttia hyvästä seurasta, lämmöstä, mahtavista paikallisista ruoista ja viineistä ja nähdä uusia pieniä kyliä vihreiden kukkuloiden siimeksessä; niiden linnat ylpeästi muistuttamassa renessanssiajan historiasta. Jos täällä hääräsivät Da Vinci, Dante, Giotto ja muut kumppanit ”compagnia bella”, niin miksi et hyvillä mielin matkisi heitä samoille poluille?! Vieni, andiamo. Tule, mennään!
Reiteillä kannattaa olla mukana seudun hyvin tunteva opas, joka osaa italiaa ja tietää, miten toimia joka tilanteessa. Tämä ei ole turistiseutua. Odottamattomia esteitä voi tulla matkaan ja siinä sitä sitten ollaan… kun meidän naapuri päästää sonnin laitumelle, niin tiedämme sen jo etukäteen. Tai se setä, joka ei piittaa säännöistä, vaan pitää lammaskoiraa riehumassa pelloillaan, vaikka lampaita hänellä ei enää ole ollut pariin kymmeneen vuoteen. Italian eräoppaat ovat suorittaneet GAE eli Guida Ambientale Escursionistica-tutkinnon.
Kukas tästä on mennyt? Kauris vai villisika vai mutanttininja?
Niittyjä, kukkuloita, vuoria max 950 m korkeuteen kipuavilla lähireiteillä Altopoggiossa ja St. Agata Feltriassa, korkeuseroa n. 300-400 m. Alueella on paljon lähteitä ja vesi on raikasta. Sitä voi juoda ja täyttää sillä pullot.
Söpö nutturapää elää omaa elämäänsä hiljaa ja hitaasti, sitä ei haittaa sodat eikä kaiken maailman Omikromit…
Punkkeja ei täällä tarvitse pelätä, ne levittävät täällä erittäin harvoin Borrelioosia sanoi minulle ensiavun lääkäri, kun kipitin sinne Diego-poikani kanssa alkuaikoina kauhuissani poistattamaan punkkia hänen päästä. Nyt nappaan ne pihdeillä pois. Niitä ei ole pilvin pimein kuten Suomessa. Emme ole koskaan tarvinneet antibiootteja tai hoitoja niiden seurauksena. Hirvikärpäsiä ei ole, kuten ei hirviäkään…ja hyttyset eivät viihdy näin korkealla. Käärmeen bongaan ehkä kerran tai kaksi kesässä. Näette sitten omin silmin muita Italian villieläimiä ja flooraa…aahh! Ihania tuoksuvia kukkia! Villiorkideoita, liljakasveja jne…karhunvatukoita on kuin Suomessa vadelmia, reittien varsilla. Ne kypsyvät alkusyksystä.
”More” (lausu: ”moore”) eli karhunvatukoista saa energiaa ja vitamiinejä
Tähän voi laittaa eväsleivät, juomat ja ihailla maisemaa. Retket päättyvät aina hyvään ruokaan, ravintolaan, ulkoilmakioskille tai piazzojen baareihin. Kengät pois ja relax!
Paikallisia (isä ja poika) haahuilemassa kotimetsiensä risteyksessä ja korjaamassa kylttiä osoittamaan oikeaan suuntaan; se oli nimittäin käännetty väärään ilmansuuntaan. Il sentiero dei Lagoni on 7 -9 km:n pituinen mukava monipuolinen reitti, jonka varrella on myös muita reittivaihtoehtoja. Loppupäässä 950:n korkeudella on tasanne-Badia, missä on muutama talo ja kuulemma vertaansa vailla olevat peruna- ja mansikkamaat!
Il pungitopo ”hiiren pistäjä”, on rauhoitettu ja harvinainen. Ennen vanhaan sen oksia pidettiin ruokakaapissa makkaroiden ja juustojen päällä nippuina ja seppeleinä karkoittamaan hiiret. Lehden pää (itse asiassa se ei ole lehti vaan varren pää) on todella neulankova!
Maaseudulla sitä käytettiin myös talven päätteeksi tehokkaana harjana siivottaessa viimeiset tuhkat pois takasta. Se tunnettiin myös nimellä ”spazzacamino” eli nokipojan harjana. Nippu sidottiin pitkän varren päähän ja siitä vaan sutimaan piippuja! Kyllä sitä oltiin kekseliäitä ennen vanhaankin.
Jalat Emilia-Romagnan puolella, taustalla Sasso Simonen kuuluisa Aurinkokaupunki 1550-luvulta, ison lättäpäävuoren huipulla, jonne myös on mahtava vaellusreitti, sopii koko perheelle! Puisto ulottuu myös Marcheen ja Toscanaan sillä Montefeltron alue ulottuu moneen lääniin täällä keski-Italian vihreässä sydämessä
Metsässä on kiva viilentyä, jos sattuu kuuma päivä. Reitit valitaan aina myös sään ja sen mukaan, että ne olisivat ihanteellisia kulkijalleen. Joka porukalla on omat mieltymyksensä
Lagoni eli pikkulammet ja hieman vanha paatti, jolla joskus mentiin, mutta eipä onneksi enää. Sammakot kurnuttavat iloisesti.
Vuosisatoja vanhat kastanjat pudottelevat suurta herkkua oksiltaan lokakuussa kerääjien iloksi. Kastanjamarkkinat ovat syksyn kohokohta kuten myös tryfflifestarit St. Agatassa. ”Gentile” on TOP luokan kastanjalaji. Matkalla voimme tavata myös kastanjaviljelyksen hoitajan, joka kertoo innokkaasti ammatistaan ja oksittamisen saloista. Älkää pelästykö tätä veitsi kädessä touhuavaa miestä. Hän on täysin vaaraton ja hänen kastanjatarhastaan on paras näköala alas St. Agatan kylään.
Toukokuun heinähommat. Traktoreilla on kova homma kivuta noin 15% ylämäkeä ja kerätä heinät ja viljat pieniltä peltotilkuilta vuoristossa. Tässä Maiolon kunnasta näkymä St. Agataan (vas.) päin. Taustalla Nofaveltrian kaupunki ja Perticaran vuori, missä entinen sulfaattikaivos ja kiva kaivosmuseo vierailtavaksi. Sen ympäristössä on monia kauniita maisemareittejä.
Upea St. Agatan kylä on ”herran kukkarossa” Montefeltron keskellä. Yli tuhatvuotisessa kukkulakylässä on vielä rauhallinen elämänrytmi ja sen vaistoaa jo sitä ympäröivistä metsistä. Tule kokemaan!
Kysy esitteitä ja osoitteita matkanjärjestäjien hyvinvointimatkoista Montefeltron alueellemme! Lähdöt huhtikuun lopulta kesäkuulle sekä syyskuussa Finnairin suorilla kolmen tunnin lennoilla Bolognaan. Palaat akut latautuneina ja täynnä tarmoa talveen.
Klassinen ”tagliere” eli leikkelelautanen juustoista ja paikallisista lihoista alkupalana. Laakerinlehti ja rosmariini maustavat lihoja. Täällä lehmät, lampaat ja siat laiduntavat pienillä maatiloilla ulkosalla suurimman osan vuodesta. Cin-Cin, Kippis!
Korkealla kukkulalla vuoristomaisemassa on Badia Tedaldan kylä. Siellä seisoo kivinen kirkko, jossa ei enää pidetä joka sunnuntaisia messuja. Kylän väki ei jaksa raahautua ylös huipulle asti kirkkoon. Näin kertoi minulle kylän pappi Giancarlo kauniina syksyisenä päivänä, kun haastattelin häntä mm. kirkon sisällä olevista 500 vuotta vanhoista ”I Della Robbian” taideaarteista.
Kirkko oli alun perin linna, se näkyy ikkunoiden koostakin
Kirkon paikalla oli aikoinaan linna, jonka vartiotornista näkyi pitkälle Marecchiajoen laaksoon. Linna rakennettiin osittan kallion päälle. Sen perustuksia ja luhistuneita seiniä on näkyvillä kohdissa, jotka pistävät maasta esiin sammaleen ja korkean ruohon alta.
Pahasti raunioituneen linnan paikalle rakennettiin kirkko nimeltään ”Chiesa di San Michele Arcangelo” eli pyhän arkkienkeli Mikaelin kirkko. Sen sivuseinillä olevien pienten ampumaikkunoiden muodosta huomaa, että kyseessä ei ole alun perin uskonnollisiin tarkoituksiin tehty rakennus. Olisi vaikea kuvitella pappi pyssy kädessä ampumassa.
Kirkkoherra Giancarlo näytti minulle myös (pilke silmänkulmassa, missä sijaitsee keskiaikainen WC eli ”gabinetto” tai ”bagno”. Se on aivan alttarin vieressä vasemmalla seinällä, mutta hienovaraisesti puusepän myöhemmin rakentaman oven taakse piiloitettuna. Kuva alhaalla:
Kirkkoherra avasi ovet alttarin viereiseen ex-vessaan, joka oli käytössä silloisessa linnassa
Tämä on seudun vanhin sisävessa. Ei mukavuuksilla varustettu eikä toimiva, taivas sentään! Tästä näkee myös silloisten ihmisten koon. Pieniä ja laiheliineja oltiin, ruoka oli vähissä ja elämä fyysisesti rankkaa. Saattaapa olla tosin, että henkisesti oltiin vahvempia kuin nykyään.
”Madonna valtaistuimella, lapsi ja neljä pyhimystä” (Benedetto e Santi Buglioni) on tehty v. 1516-1517 ja sen vieressä on uhkaava seinähalkeama (Badia Tedaldan kirkko)
Kirkkoherra Giancarlo on mies ajan tasalla. Ymmärrettyään, että lampaat karkaavat pois liian kaukana keskustasta olevasta kirkosta (1 km), hän päätti siirtää kirkonmenot alhaalla elintarvikekaupan ja vanhainkodin lähellä olevaan uudempaan kirkkoon. Näin on minimikuulijakunta taas taattu ja sieluja autetaan joka sunnuntai-aamu. Itse Giancarlo asuu kirkon vieressä ylhäällä kukkulalla.
Huoli on kova vanhasta tuhatvuotisesta kirkosta, jossa on ”maiolica invetriata” eli lasitetusta keramiikasta tehtyjä mestariteoksia kuuluisien ”I Della Robbia”-veljesten ja suvun kädenjäljen tuottamina.
Luca della Robbia, joka oli ollut Donatellon kuvaveistämössä oppipoikana, keksi lasitetun policroma terracottatekniikan koristelun käyttäen ensin väreinä vain sinistä, valkoista ja norsunluuta. Hän avasi Firenzessä työpajan, josta tuli menestys myös jälkipolville, jotka kehittivät ja muunsivat tätä tyyliä lisäten siihen myös muita värejä vuosikymmenien mittaan. Robbia-sana tulee punaisesta väristä (rosso). Firenzen kaupungin kirjoissa on 1200-luvulta maininta tästä ”värjäykseen erikoistuneesta” perheestä, joka jatkoi perinnettä aina Andrea della Robbian kuolemaan, vuoteen 1525 asti.
Perillisiä ei löytynyt jatkamaan Andrean työtä, mutta vielä nykyäänkin Firenzessä tehtyä käsin kuvitettua maijoliikka-terracottalasitustaidetta kutsutaan ”arte robbianaksi”.
Kirkon alttaritaulu ”Madonna, lapsi ja neljä pyhimystä” on uhkaavan lähellä seinähalkeamaa, joka laajenee vuosien mittaan. Myös kirkon pohjoinen kivinurkka on antanut hieman periksi. Savipitoinen maa liikkuu rankkasateiden jälkeen sekä n. 50 vuotta sitten ollut lievä maanjäristys tuotti lisähalkeamia. Sen jälkeen ei Badiassa ole tärissytkään, eikä sen kummempaa sattunut tässä pienessä, alta tuhannen asukkaan kylässä, mutta jälki siitä jäi. Vuosien mittaan halvalla ja ilman pätevää kaavaa tehdyt korjaukset ovat pahentaneet tilannetta. Lattiassakin on pieni ”railo” ja osa kirkkoa vetää laaksoon päin, osa keskustaan päin eli se on hajoamassa itään ja länteen kuin Berliinin muuri- ei Berliinin munkki, joka sen sijaan pitää hyvin koostumuksensa.
Rahaa ei enää tulvi paavilta Vatikaanista kuten ennen ”hyvään aikaan”. Katolinen kirkko on joutunut viilaamaan taseitaan ja saneeraamaan tulojen ollessa nykypäivinä surkeat. Kirkko on alkanut jopa myymään omaisuuttaan yksityisille. Kyllä maailma muuttuu, Eskoseni. Italiassakin.
Ilmestys ja pyhimykset Giuliano, Sebastiano ja Antonio Abate -vuodelta 1522- katsokaaa näitä värejä ja pintaa!
Don Giancarlo kuuli, että haluan lanseerata turismia tässä kauniissa paikassa luonnon helmassa. Sanoin hänelle, että näin kallisarvoisia aarteita pitää ehdottomasti näyttää suomalaisillekin turisteille. Hän hymyili ja poseerasi kuvaa varten haroen ensin ”tukan kuntoon” tokaisten: ”voi, jos jollain suomalaisella olisi rahaa auttaa meitä”. Kuulemma hänen tuttu pappi läheisessä San Sepolcrossa sai yksityishenkilöltä lahjoituksena 50.000 euroa kirkon kunnostamiseen, mamma mia ja pyhä Pietari! Ei saisi kadehtia mutta…sanotaanko, että harmittaa Giancarlon kirkon puolesta. Se ansaitsisi lisää elinikää. Sansepolcrossa on laskujeni mukaan 29 kirkkoa ja asukkaita 15 tuhatta.
Vaihtarit Donin ja Virpin välillä….salviapuska ja Hanna-tädin piparit
Kiitin häntä tapaamisesta ja huomasin samalla kirkon kulmalla kasvavan rehevän salviapuskan. Ajatuksenani oli tehdä lounaaksi ”gnoccheja” (lausu ”njokkeja”), perunamuusipohjaisia kökkäröitä, jotka keitetään runsaassa vedessä ja pyysin, saisinko napsaista pari salvian lehteä kastikkeeseen. Salvia nimittäin kuumennetaan voisulassa rapeaksi ja valutetaan keitettyjen gnocchien päälle ”kastikkeeksi”. Namiruoka. Hän innostui niin, että kävi hakemassa lapion ja kaivoi juuria myöten osan puskasta minulle kotiin istutettavaksi. Luoja! Toivotaan ettei tämä lahja kuole talvella!
Tabernaakkeli alttarin oikealla puolella (sakramenttikaappi, jossa säilytetään pyhitetty ehtoollisleipä eli hostia)
Annoin hänelle vastalahjaksi pussillisen aamulla leipomiani Hanna-tädin pikkuleipiä. Voi miten hän iloistui. Nämä ovat taatusti ensimmäiset suomalaiset import-keksit tässä pienessä toscanalaisessa kirkonkylässä. Tuokaahan ystävät pullaa tänne ja käydään tapaamassa Donia sekä ihaillaan samalla rauhallisen värikkäitä keramiikkatauluja! Niistä saa voimaa.
Rauhallinen tunnelma ja hiljaisuus huokuvat valon tulviessa ikkunoista ja ovesta ja tuoreet kukat tuoksuvat, kylän mammat tekevät vielä pitsiliinoja lahjoittaen niitä kirkolle.
Noin tuhat vuotta sitten Montefeltron seudulla linnoitusten ja linnojen tornit rakennettiin suurimmaksi osaksi neliön muotoon. Tästä esimerkkinä vaikkapa Bascion Torni Pennabillin lähiössä Molino di Basciossa, Toscanan rajalla lännessä. Ihailen usein tätä kauniisti oranssilla valaistua tornia iltahämärässä. Se näkyy suoraan Altopoggion asunnoilta, ja sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä. Muoti ja haluttu puolustustaktiikka vaikuttivat niiden arkkitehtuurissa.
Nyt ovat talot tyhjillään, osaan tulee kesämökkiläisiä elokussa viikoksi, pariksi synnyinmaisemiinsa
Macianon (lausu: ”matsaano”) torni, Pennabillin pienessä lähiössä taasen idässä päin, Adrianmeren suuntaan mennessä, on mukavan pyöreä. Macianossa on satakunta asukasta ja Pennabillin nykyinen kunnanjohtaja Mauro on sieltä syntyisin ja asuu siellä. Matkaa Pennabillin kunnan sisällä idästä länteen on 30 km ja tällä matkalla oli ennen muinoin (näin äkkiä laskien) kahdeksan linnaa; niiden vartiotornit kommunikoivat keskenään.
Kiitos D. Sassi lennokkikuvista, ja autokin jäi näkymään kuvaan:-)
Jos joku haluaa käydä ”piiri pieni pyörii”-tyyliin kävelemässä tämän kauniin kivisen pyöreän tornin ympäri niin avaimen siihen saa kunnan talolta. Menkää vain rohkeasti pyytämään! Torni on nähnyt tuhat vuotta historiaa silmiensä alla, pysyen urheasti pystyssä, vaikka itse linna on jo tuhoutunut aikojen myötä. Sen sisällä on muutama infotaulu kertoen tornin ja alueen historiasta, kuvia sekä pienet ”scala a chiocciola” eli etanakierreportaat, jotka vievät ylös.
Ei riitä yksi Virpi tämän ympärysmittaan
Tornin juurella olevissa taloissa asuu enää kaksi iäkästä pariskuntaa; sen läheltä kulkee kuitenkin koulubussin reitti. Kuntamme koulubussit ovat keltaisia ja tämä ohi ajava ”väritäplä” tuo modernin säväyksen ja luo uskoa pienten kuntien uudelleenasutuspolitiikkaan lisäten toivoa väestökadon hiljentämiseksi. Tulkaa tänne luonnon keskelle asumaan, lapsiperheet! Puhdas ilma ja luonto sekä niistä saatava ravinto, tilaa elää ja olla, ei jonoja, ei ruuhkia…nämä ovat tulevaisuudessakin kullan arvoisia asioita. Vuorilla hengittää paremmin myös kesällä, siksiköhän tänne kaikki renessanssiajallakin tunkivat ja pykäsivät näitä torneja ja linnojaan vieri viereen!? Vihollisen bongaat jo kaukaa…tässä suurin etu.
Kivi on ikuinen ja kaunis materiaali
Macianon tornin ohi menee hurmaava vaellusreitti ja näköala alas Marecchiajoen laaksoon on rentouttavan kaunis. Hiljaisuus vie mukanaan sen historiaan. Täällä voisi istua ja lukea kirjaa vaikka tuntikausia kenenkään häiritsemättä. Hyttysetkään eivät vaivaa näissä korkeuksissa. Vieressä on pieni kivikirkko, kuten aina Italiassa linnojen yhteydessä. Pieni tekojärvikään ei ole kaukana. Siellä monet nuoret ja vanhemmat viettävät aikaa yhdessä kalastellen, kävellen sen ympäri ja istuskellen sen varjoisassa metsässä kuumilla kesähelteillä. Uinti on kielletty turvallisuussyistä, mutta järven molemmissa päissä on ravintolat. Niissä on tarjolla mahtavan hyvää kotiruokaa ja monet kerrat on siellä järjestetty koulujen päättäjäiset. Vanhemmat nuorten kanssa yhdessä syömässä ja meteli oli sen mukainen. Muistan sen vieläkin. Ilo oli irti! Kesäloma edessä ja vapaus.
Viime kävelyretkeni järvellä oli tosin kaikkea muuta kuin rentouttava: olin pukeutunut punaiseen asuun ja en tiedä, ovatko hanhet yhtä ärtyisiä punaisen perään kuin härät, mutta sain kannoilleni koko lauman kovaa kaakattavia hanhia ja kävelin pikakävelyä metrin pitkillä harppauksilla henki pihisten saadakseni loitonnettua äkäisen valkohöyhenkansan liepeiltäni. Hanhet tiettävästi nokkaisevat takapuoleen, jos vain käännät heille selkäsi, joten voitte uskoa että sivuttain kävelystäni olisi saanut hupivideon tähän blogiin jos vain olisin kerennyt kuvata tilanteen. Vannon, että ensi kerralla laitan maaston värisen tai hanhen värisen asun päälle! Voihan hanhi eli ”oca” italiaksi.
Tervetuloa tutustumaan tähän pieneen Pennabillin nurkkaukseen!
Marecchiajoen laakso pitkälle Adrianmerelle ja San Marinoon päin
Miksi? Siksi, että lokakuu on näiden mustien ja erityisesti valkoisten, herkkusienen sukua olevien ”tuberoiden” aikaa. Tämä harvinainen prelibatezza eli top-herkkupala, yleensä noin pari sataa grammaa kevyt ja maan alla piilotteleva möykky oli tuttu jo babylonialaisille ja egyptiläisille. Se on parhaimmillaan raakana, mutta se voidaan myös keittää. Hinta vaihtelee vuosittain, tänä vuonna St. Agata Feltrian tryffelimarkkinoilla valkoisen tryffelin hinta voi olla jopa 4000 euroa kilolta.
Renessanssiajalla tryffeli oli tarjolla hovipöydissä ja kerrotaan, että Caterina De´ Medici toi sen Ranskaan Italiasta ja vip-henkilö ja kaunis Lucrezia Borgia kuuluisasta Borgian hallitsijasuvusta popsi sitä yht´omaan kuulemma lisäämään hurmaavaa ulkomuotoaan. Tryffeleitä tutkivat ovat varmoja siitä, että sen lumoava tuoksu herättää hormoneissa jonkinasteista ”hyvää hulluutta”; aina sioista ja tryffelikoirista ihmisiin. Nuuhki siis varovasti ja tarkkaile itseäsi..siitä voi seurata jotain hauskaa.
Sain pidellä kädessäni kunnon kokoista juuri aamulla kerättyä mustaa tryffeliä.
Paju, pähkinäpuu, lehmus, tammi, kastanja ja valkopyökki ovat ihanteellisia metsiä tryffelin kasvupaikkaa ajatellen. Italian laki kieltää etsimästä tryffleitä muutoin kuin koulutettujen tryffelikoirien avulla ja vain päiväsaikaan. Sikoja ei siis enää käytetä, koska ne pilaavat maaperän tonkiessaan tryffeleitä sorkillaan. Tryffeli elää jopa n. 20 centin syvällä maassa ja kuoppa on sen jälkeen laitettava umpeen samalla maalla. Päiväsaikaan niiden etsimisessä on ideana se, että tryffeli erittää yöaikaan hyvin voimakkaan hajun ja niitä on silloin helpompi löytää. Näinollen halutaan säilyttää parmmin niiden saatavuus ja elinolot.
Tryffelimarkkinat: joka lauantai ja sunnuntai lokakuun ajan
Maanomistajat ovat tryffelimetsissään joskus jopa sotajalalla ja olen kuullut tarinoita käsikähmistä pitkin metsiä kun riidellään ”kuka löysi sen ensin” ja ”miksi olet minun reviirilläni”. Tämän ymmärtää, kun katsoo niiden kilohintoja. Paikalliseen St. Agatan palkkatasoon suhteutettuna yhden tryffelin myynnillä (yleensä ravintoloiden sisäänostajille tai markkinoiden myyjille) voi saada monen kuukauden palkan puolen päivän metsässä rämpimisestä koiran kanssa.
Valkoisen tryffelin maku on hienostuneempi kuin mustan. Naapurimme, edesmennyt Giovanni, löysi mustia tryffeleitä Altopoggion pihapiiristä alkavasta metsästä koiransa Dianan avulla ja lahjoitti niitä meille lasipurkissa jääkaapissa pidettäväksi. Kuorin vain mustan kuoren pois (ensin ne putsataan kuten sienet pienellä kuivalla harjalla), keitin tagliatelle-pastan, lisäsin siihen voita ja sitten sitä raastettiin ohuina siivuina päälle. Ai miten hyvää! Ei siinä muuta tarvita. Tämä on helpoin resepti.
Brunssilla tryffelimarkkinoilla St. Agatassa suomalaisryhmän kanssa
Monet laittavat tryffeleitä myyntiin erilaisin levittein eli paahdetun toscanan leivän tai patongin päällä alkupaloina. Esim. mainostamissani herkkukoreissa sitä on monesti mukana. Tryffeliä yhdistetään levitteissä usein muihin sieniin, koska sen maku olisi muutoin liian voimakas ja se sopiikin niihin koska on samaa sukua. Voitte lisätä majoneesia tai tuorejuustoa sekaan (levitettä, esim. Philadelphia) miedontamaan vielä makua ja näin levite säilyy pitempään.
Oliiviöljyyn lisätty tuore tryffeli on mainio ja helppo idea ruokapöytään. Salaattiin tai suoraan leivän päälle, vain muutama pisara riittää. Rakastan myös tryffelirisottoa. Myös tryffelisuolaa on saatavilla sekä oma suosikkiherkkuni on pieni juustokiekko, jonka sisällä on tryffelipalasia. Niitä siivuaa alkupaloiksi pöytään ja ihastuksen huudot on taattu!
Valkoinen tryffeli St. Agata Feltrian tryffelimarkkinoilla
Suomalaiset pitävät myös pihvien päällä voinapista; tämä on helppo tehdä lisäämällä tryffelitahnaa suolattuun voihin ja lykkäämällä sen jääkaappiin kovettumaan. Pieni siivu riittää kruunaamaan vaikka kanapihvin, grillatun vasikan-tai naudan pihvin tai keitetyn munan päälle tarjottavaksi! Wau.
Tuber Magnatum on valkoisen tryffelin latinakielinen nimi, ”magnati” tarkoittaa italiaksi ”rikkaita herroja”. Kaikilla ei ollut varaa, eikä nykyäänkään, tähän syksyn herkkuun. Tosin valkoisia tryffeleitä voi löytää jo loppukesästä aina talven alkuun ja ensipakkasiin. Ne kasvavat aina 600 metrin korkeuksiin asti ja vaativat kostean kasvualustan, ”sottobosco” metsän. Niitä kerätään Montefeltrossa aina lokakuun ensimmäisestä päivästä uuteen vuoteen asti.
Tryffelinkerääjä ja ihana Lara-koira 3,5 vuotta ovat parhaimmat ystävykset, koira suorastaan jumaloi isäntäänsä. He leikkivät yhdessä ja molemmilla on hauskaa.
Säilytä tryffeleitä aina jääkaapissa, kansi tiukasti kiinni rasiassa ettei tryffeli pääse ilman kanssa kosketukseen ja ala käydä. Kääri tryffelit hellästi ensin esim. talouspaperiin tai muuhun esim. rasvaa imevään paperiin. Poista päivittäin pyyhe ja laita uusi tilalle. Niitä voi laittaa myös riisin tai jopa jauhojen sekaan säilytettäväksi, aina kuitenkin siis kannella suljettuun rasiaan.
Musta tryffeli säilyy jopa kuukauden edellä mainituin systeemein; valkoinen vain pari viikkoa. Mitä hienompi, sen herkempi, voisi sanoa.
Valkoisen tryffelin kanssa käyvät parhaiten kuivat valkoviinit ja punaiset, jotka eivät peitä niiden makua mutta tästä riittäisi juttua koko blogiin. Riesling, Pinot Nero, jopa klassisella metodilla valmistettu Champagne yhdistetään valkoiseen tryffeliin, Brunello, Barbaresco, Chardonnay, Sauvignon Blanc…
Mustan ”vaimeamman makuisen” kanssa taasen Syrah, Montepulciano, Rosso Ligure…jne. Jokaisella on omat makutottumuksensa ja ehdotankin että kokeilette vaan reippasti. Sommerlier Ross on laittanut joulun herkkukoriin oman ehdotuksensa tryffelirisottoa (alkuruokaa) varten. Katsohan tulevaa blogiani, jossa lanseeraan siis JOULUHERKKUKORIN mainoksen. Korissa on myös tryffelirisottopussi. Kaunis röykkiö riisipussin keskellä tryffeleitä. Lisää vaan vesi ja keitä ne ohjeen mukaan.
tryffelinmetsästäjän varusteet seinällä
Tryffelimarkkinat St. Agata Feltrian kauniin kylän keskustassa on pidetty jo 37 vuotena (lukuun ottamatta viime vuoden Covidin estämää markkinatapahtumaa). Paikalle tulee käsityöammattien harjoittajia, aina keskiajan touhuista lähtien ja lapsilla on hurjan hauskaa katsella, miten esim. miten mummo tekee vanhaan tyyliin savikippoja tai miten seppä takoo avotulen edessä hevosenkenkää tai miten paistetaan kastanjoita isoissa mustissa padoissa (tuoksu ja maku vievät näissäkin mukanaan). Paikallisia leivonnaisia, suolaisia tuotteita, vin brulé ja juusto-ja tryffelimaistiaisia ja herkkuja on joka makuun.
Paikalliset pienet orkesterit esiintyvät, järjestetään erityyppisiä keskiajalta perittyjä kilpailuja ja vaihdetaan kuulumisia tavaten yllättäviäkin tuttuja vuosien takaa. Markkinat vetävät puoleensa sunnuntaikävelijöitä läheltä ja kaukaa. Ne pidetään joka viikonloppu lokakuun ajan. Green pass on näytettävä sisäänkäynnillä ja kaikissa sisätiloissa, muista myös maski mukaan jos menet esim. ruokailemaan telttaan, missä tryffelistä valmistetaan erilaisia herkkuja; pizzasta ja pastasta lähtien.
”Opin ammattini vaarilta jo nuorena poikana”, kertoi Emanuele jysäyttäen samalla kolmella yllättävän kevyellä pamauksella nyrkissä pitämäänsä rautapainoa puuleimasimen päälle-jättäen allaolevaan canapa-kangaspöytäliinaan kauniin syksyisen kuvion. Viiniköynnös lehtineen on Emilia-Romagnan klassisimpia ”motivi” eli kuvioita perinteisin menetelmin tehdyssä kankaanpainatuksessa. Luonnosta saadut värit kunniaan!
Tällainen liina kruunaa syksyisen pöydän; viinirypäleet ja syksyn kastanjat sopivat sen päälle kauniisti. Hinta oli noin 30 euroa tälle käsinpainetulle puuvillaliinalle Emanuelen tekemänä. Vesipesu 40 asteen lämmössä. Ostin sen Altopoggion keittiöömme syksyn kunniaksi.
Puisia leimasimia hänellä on Carpegnan vuoristossa sijaitsevassa työpajassaan satapäin; vanhimmat niistä ovat 1600-luvulta. Kävimme Johanna Oras-Akatemian ulkoilma-maalauskurssilaisten kanssa kokeilemassa St. Agata Feltrian kylän tryffeli- ja käsityöläismarkkinoilla hurmaavan Emanuelen kojussa kankaanpainatusta. Teimme kukin ruostevärillä matkamuistokortin olkipaperiin. Ruosteväri syntyy kuten vuosisatoja sitten jauhosta, haposta ja ruosteisesta raudasta. E basta. Ja siinä kaikki.
Johanna Oras vuorossa ja Virpin kädessä päärynäpuinen leimasin, kipossa on sekoitettu luonnonväri.
Helsingistä kajahtaa Astan iskut ”uno-due-tre” Pyhän Agata Feltrian pääpiazzalla ja Emanuele neuvoo. Leimaisin on puhdistettava usein harjalla, ja tämä kappale on restauroitu uuteen uskoon 1900-luvun alussa.
Leimasimet on tehty kestävästä materiaalista eli puu on joko pähkinä-tai päärynäpuuta. Kankaat, joille ne painatetaan ovat puuvillaa, pellavaa tai canapaa. Emanuele tekee myös mielellään canapa-kenkiin painatusta. Voit näin personalisoida omat kenkäsi, mikäs sen hauskempi lahja-idea! Teet vaikka vasemman jalan kenkulin erilaiseksi kuin oikean.
Ruoste on kaunis vaalealla pinnalla.
DCIM\100MEDIA\DJI_0929.JPG
Castagnaccio-kakkupala on todella täyttävää ja sen tekoon ei tarvita muuta kuin kastanjajauhoja, vettä, suolaa, sokeria, pinoli-ja muita saksanpähkinöitä, rusinoita sekä oliiviöljyä. Rehellinen, ravitseva ja perinteinen välipala! Pähkinät ovat myös näin lokakuussa saatavia herkkuja, suoraan noce-eli pähkinäpuusta kerättävinä talvea varten. Altopoggion saksanpähkinät kerkeävät koiramme suuhun hetkessä jos emme kerää niitä maasta.
Suosittuja ostoksia ovat myös pastakaulimien säilytyspussit. Valikoimista löytyy patalappuja, essuja sekä kaiken kokoisia pöytäliinoja sekä astiapyyhkeitä.
Emanuele on aina oma itsensä, hymyilevä ja stressitön kaveri- tykkää ratsastaa vapaa-aikanaan hevosellaan ja nauttii asua täällä ”ei missään” rauhan tyyssijassa. Torin pieni kuhina ei häntä haitannut. Näin Covidin jälkiaalloissa tuntui oudolta, kun kuuli ja näki monia ihmisiä ja ääniä. Italiassa on tilanne edelleen hyvin hallinnassa ja maskipakko vielä kaikissa sisätiloissa. Ulkona suositellaan pidettäväksi maskia jos on ruuhkaisia paikkoja tai muita ihmisiä lähellä. Usein näkee papparaisia Fiat-autoissaan ajelemassa aivan yksin- maski visusti suun ja nenän edessä.
Uva, vite eli viinirypäle ja köynnös olkipaperille, jota aikoinaan käytettiin keittiöissä imeyttämään rasvaa friteeratuista ruoista
Kastanja-aikana meillä laitetaan niitä usein pari kourallista jälkiruoaksi uuniin. Tee vain x-risti veitsellä kastanjan päälle, laita ne uunipellille risti ylöspäin noin puoleksi tunniksi (riippuen kastanjan koosta) ja ravitseva luomu-jälkiruoka on valmis! Puusta suuhun. Myös kastanjajauhoja saa kaupasta erilaisia jälkiruokia varten; erityisesti Castagnaccio -piiras on kovaa huutoa Emilia-Romagnankin läänin keittiöissä näin syksyisenä jälkkärinä. Alun perin siihen laitettiin myös tuoretta rosmariinia. Kaikki syksyn maut; pähkinöitä ja rusinoita myöten iloisesti mukaan!
Emanuelen työpaja vuoristossa Montefeltrossa. Täällä lähellä kypsyy myös kuuluisa Carpegnan ilmakuivattu kinkku, Emanuele järjestää myös maistajaisia ja voimme kilistellä kuplivaa näissä maisemissa herkutellen luonnonmukaisista suolaisista mauista viinien kera.
Myyntivalikoimaa
Arabesque-tyyli on ihana pienillekin jaloille
200 vuotta käsityötaitoa suvussa. Toivon Emanuele sinulle voimaa jatkaa tätä upeaa perinnettä! Tulkaa tutustumaan ja vaihtamaan muutama sana hänen kanssaan. Benvenuti nel Montefeltro!
Täällä syntyi herran vuonna 1212 Malatesta Vecchio (Vecchio=vanha), mahtisuvun hallitsija, joka ehti melkein satavuotisen elämänsä aikana nähdä ja tehdä sitä sun tätä, kuten toimia sotakapteenina viimeiseen hengenvetoon asti ja tuoda maailmaan neljä poikaa, jotka loivat historiaa 1200-1300-luvuilla. Heidän tekosensa saivat jopa Dante Alighierin kynän suhisemaan Jumalaisen näytelmän sivuille.
Malatestan nimi kuvaa kovapäisyyttä; tämä setä tiesi mitä halusi ja niin tiesi myös hänen jälkipolven kuuluisin Sigismondo Pandolfo Malatesta, Italian tunnetuimpia 1400-luvun hallitsijoita ja suurten sotien johtajia.
Verucchion kunta on meille vuorilla asuville jo ”melkein meren rannalla”, vain 20 km:n päässä Adrianmeren aalloista. Verucchioon vievä kaunis maantie seuraa Marecchiajokea, joka laskee 70 km:n matkan Riminille 1200 metrin korkeudelta, sen yläjuoksulta Monte Zucca-nimiseltä vuorelta Apenniineilta, ylä-Marecchiajoen laaksosta. Verucchion rajana eteläpuolella on San Marinon tasavalta sekä hurmaava San Leon kunta luoteessa.
Ylhäällä linnanpihalla ja pieni kulma paratiisia
Sen linnaan johtaa kivipäällysteinen polku ja linnan sisäpihalta on sellainen näkymä 360 astetta että pitää pyöriä kuin hyrrä, jotta saisi ahmittua sisäänsä joka asteen kauneuden. Linnan sisällä on mm. sen keittiön pöydälle esillä kuvaus siitä, mitä syötiin n. 800 vuotta sitten. Tänne pitää tulla ehdottomasti maalamaan ryhmien kanssa tai yksin! Kysyhän minulta ohjelmaa. Linnan huipulta on upea näköala joka ilmansuuntaan. Sininen meri, vihreät viiniviljelykset jotka tuovat sen San Giovese-rypäleisiin pienen mereltä puhaltavan tuulen myötä suolaisen silauksen, oliiviviljelysten hopean harmaat puut rehevää punaruskeaa multaista maata peilaten sekä taustalla upeat Apenniinivuoret saavat katsojan silmät ahmimaan tätä luonnon kauneutta ja laulamaan ”What a wonderful world..”
Ei ihme, että tämä Mastin-herra halusi valloittaa aina enemmän ja enemmän maita ja mantuja ja pykätä joka kukkulalle linnoja ja linnoituksia. Hänellä tosin ei ollut aikaa kurkkia linnantornien ikkunasta luonnon kauneutta, vaan ehkä joskus karjaista vartiossa nukkuvalle sotilaalle ”svegliati” eli herää! Montefeltro on Italian linnakkainta aluetta; tutkittuani seudun kartan kuvia, linnoituksia ja linnoja oli noin 10-15 km välimatkoin koska ne kommunkoivat myös keskenään kuten majakat, ilmoittaen vihollisen saapumisesta. Tässä olisi ollut hyvä markkinarako Nokialle. Voi pojat ja tytöt.
Mastin Vecchio syntyi ja kuoli sotaisissa merkeissä, viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen alkoi vuosi 1300
1200-luku oli vaarallista aikaa. Vihollinen pyöri aina nurkissa ja piti olla valppaana. Jälkipolvi oppi isältä ja jatkoi samaa valloitus- ja mahtisuvun hallintaperinnettä. Kukin omalla tavallaan pitäen laajat maa-alueet hallussaan ja pyrkien valloittamaan yhä lisää. Saamme ihailla tämän ajan arkkitehtuurista perintöä näin rauhan aikanamme. Kiitos ja grazie siitä.
Verucchio on nyt noin 10 tuhannen asukkaan kunta Emilia-Romagnassa ja se kuuluu virallisestikin Italian kauneimpiin linnakyliin. Verucchiossa on idyllinen pieni keskusta ja erinomiaisia ravintoloita, jotka pitävät tarkkaa huolta ruokaperinteistä. Turha mainita, että alueen viinit ovat laadukkaita kuten myös sen oliiviöljy. Perhevetoisia viinitiloja riittää vierailtavaksi ja massaturismimeininkiä täällä ei ole. Vierailuajat on hyvä varata etukäteen ja 99% tiloilla ei ole samaan aikaan muita turisteja. Tunnelma on aito, jokapäiväinen työ näkyy ja tuntuu viinien mauissa kuten terve ylpeys omaan maahan ja siitä saataviin ”hedelmiin”.
Keskustan kunnantalo taustalla ja turisti-infopiste
Historiasta ja arkeologiasta kiinnostuneille tärkeä pointti; täältä sai alkunsa Villanoviana-asutus jo ennen etruskeja. Miettikääpäs tätä! Veruccion arkeologisessa museossa ei kyllästy; se on sopivan pienikin jotta kaikki sen aarteet jaksaa tutkia eikä tule paljouden ahdistusta tai väsymystä jalkoihin. Itse museo on tehty 700 vuotta vanhan Agostiinilaismunkkien luostarin tiloihin- jo näkemisen arvoinen sekin.
Verucchiosta on löydetty n. 566 hautaa tältä Villanoviana-kulttuurin ajalta n-900-700 EAA eli ennen Etruskeja. Arkeologisessa museossa on esim. ylhäisön käyttämiä esineitä, vaatteita ja valtaistuin jne. Kuva: Wikipedia
Seudulla on kaikki nähtävyydet minikoossa: pieniä helmiä, ei jonotusta museoihin eikä ravintoloissa ole ruuhkaa. Keskustassa on erinomainen neljän tähden hotelli jonka omistaja odottaa kuulemma innokkasti pieniä suomalaisia turistiryhmiä. Tule mukaan joukkoomme maistelemaan hyviä ruokia, viinejä, tutkimaan eri paikkoja mereltä vuorille ja kuulemaan seudun historiastakin. Linnakylät odottavat uteliaita matkailijoita.
Moderni aika näkyy siinä, että alhaalla maantiellä on suurehkoja ostoskeskuksia ja houkuttavia kauppoja, joihin shoppailuvimmassa voi mennä kuluttamaan aikaa ja rahaa, joten kaikille löytyy jotain kivaa täältäkin Italian nurkalta. A presto! Nähdään pian.
Näkymä linnan sisäpihalta ylä-Marecchiajoen laaksoon
Täältä löytyy todella herkullinen gourmet-ravintola, Mastin Vecchio nimeltään!
Ei tämä hevillä sorru….
Kaunis keskipäivän aurinko, pääskyset lentelevät rauhaa toivotellen sotaisan menneisyyden siivin!
Eivät menneet mahtisuvun hallitsija Cosimo ensimmäisen suunnitelmat ”putkeen” 1500-luvulla. Eihän elämässä kaikki yritykset voi onnistua ja tekevälle sattuu. Tulkaa tutustumaan laajaan kolmeen lääniin ulottuvaan luonnonpuistoon jalan tai pyörällä. Täällä oli noin 455 vuotta sitten kunnianhimoisen suunitelman mukainen Aurinkokaupunki, la Citta´del Sole, 1250 metrin korkeudella. ”Lähellä aurinkoa”, kuten Cosimo kirjoitti. Utopiakaupunki.
Vapaa käännös: ”Tähän Cosimo ! 450 vuotta sitten halusi utopiakaupungin. Nykypäivänä muistamme tämän humanistisena aarteena.” Kunnanhallinto v. 2016 pystytti kiven, Virpi oli muistolaatan juhlatilaisuudessa Pennabillin kunnan edustajana.
Cosimo halusi näyttää muille hallitsijoille ja vastustajilleen, että hän on voittamaton, taidokas ja innovatiivinen hallitsija, rakentaen jopa Sasso Simone ja Simoncellon nykyiseen luonnonpuistoon ja sen Euroopan laajimpiin kuuluvan tammilehdossa olevan jättimäisen lättäpäisen kivenjärkeleen laelle yli 1200 metrin korkeuteen ”Aurinkokaupungin”.
Sasso Simonen jyrkät reunat pitivät vihollisen loitolla. Nykyään sen oikealla puolella on helppo nupulakivipäällysteinen kävelyreitti, joka sopii koko perheelle. Täältä löytyy paljon fossiileja.
Hän kutsui paikalle parhaat arkkitehdit tekemään tulevan linnan piirustuksia kaupungista, jossa olisi asuntoja perheille, hevostalleja, kirkko, armeijan asuintiloja ja jopa kirjasto. Kaksi valtavaa vesisäiliötä kaivettiin, jotta n. 300 m korkean kiven päälle saataisiin juomavettä. Vihollinen ei hevillä pääsisi hyökkäämään sen pystysuorien seinämien reunustamaan kaupunkiin. Toinen vesikaivoista on vielä nykypäivänäkin toiminnassa.
Huipulla on kivinen muistolaatta, jossa piirustukset muinaisesta kaupungista. Vanhaa muuria löytyy vielä puiden seasta, vaikkakin sammaleen peittämänä.
Rakennustyöt alkoivat- paikalla oli ollut pari vuosisataa aiemmin Benediktiiniläismunkkien luostari (nostan hattua heille mielestäni Pyramidien rakennusurakkaan verrattavasta rehkimisestä). Sen ollessa jo raunioina, Cosimo käytti hyväkseen nuo jo huipulla olevat kivet, vaikka ne eivät riittäneetkään koko Aurinkokaupungin tekemiseen.
Huipulla tuuli, syksyllä satoi ja talvella tuli lunta joten välillä härät liukuivat kapoisilta poluilta alas kivikuormineen synkkyyteen, mutta periksi ei voinut antaa. Näin halusi Cosimo. Naisia, lapsia ja vartijoita pakotettiin Sasso Simonen huipun laelle asumaan, vaikka talven viima oli hyytävä ja sudet söivät suihinsa nälkää näkevät turvattomat ihmiset. Jo muutaman vuoden jälkeen osa yritti paeta pois huipulta, vaikka kaupunki ei ollut edes valmis.
Kolmeen lääniin ulottuvan luonnonpuiston edustajat juhlapuheiden huumassa. Kuv. myös taitelija kivenhakkaaja Andrea da Montefeltro juhlatilaisuudessa kiven huipulla viisi vuotta sitten. De Medicin ”edustajat ” olivat myös mukana!
Vimeinen piikki tuli ihmisparkojen lihaan Euroopassa silloin muodostuneen pienen jääkauden myötä, eli kylmään ei kuollut pelkästään ”Aurinkokaupungin” laella asuneet asukasraukat. Aurinkokapungin vähemmän valoisa elinkaari sammui parissakymmenessä vuodessa.
Huippu on nyt luonnontilassa. Bellissimo!
Kuva on otettu viime viikonloppuna huipun laelta. Rauha vallitsee ja paikan kauneus vetää puoleensa sunnutaikävelijöitä koirineen ja ruokakoreineen. Nyt sen lempeän viileä kesäinen tuuli ja rauhallisuus vievät sydämen mukanaan ja perheet nauttivat picnic- lounasta sen huipulla. Yötä en uskaltaisi täällä sentään viettää…
Tämä kivenjärkäle on ajautunut maankuoren muodostumisen aikoihin Ligurian rannikolta aika haipakkaa menoa mega-savilautan päällä jämähtäen vireisen ”veljensä”, pienemmän Sasso Simoncellon viereen. Merihenkisiä fossiileja on siis sen seinämissä näkyvissä paljaallakin silmällä. Villisiat kaivavat sorkillaan ruukun jne.palasia maasta ylös etsiessään kasvien juuria syötäväksi. Voit löytää kauniita historiallisia käyttöesineiden palasia aivan kävelypolun vierestä.
Hyvää huipun päivää, Buongiorno, päivänkakkara, Margherita.
Ota opas aina mukaasi, polulta ei kannata mennä syrjään sillä maaperässä voi olla railoja joihin ei ole hyvä pudota. Pysy polulla niin kaikki menee hyvin. Paikka on todella kävelyretken arvoinen.
Kiven päälle vievä reitti on ”kuun maiseman” tyyppinen, ilman aluskasvillisuutta ja maaperän kerrostumat ovat upeasti nähtävissä. Tämä on täydellinen paikka geologeille ja maaperätutkmuksesta kiinnostuneille. Taustalla Marchen lääni.
Tule mukaani kävelylle, puolentoista tunnin matka tuo huippua lähimmästä paikasta kiven laelle rauhallista tahtia mennen. Tämän retken jälkeen on upeaa istua syömään samannimisen kotiravintolan terassille nauttimaan illallista ja ihailemaan auringonlaskua vastapäisille ”vihreän samettisille” vuorille. Kotiruokaa Toscanan mauin, punaviinien kera. Uunihelmikanaa…käsin tehtyä pastaa….Tervetuloa. Voit törmätä myös De Medicin suvun edustajiin jos olet oikealla polulla oikeaan aikaan….historian lehdet havisevat jalkojesi alla Montefeltrossa.
Tavat ja vaatteet muuttuvat vuosisatojen mittaan….Italian kieli kyllä oli vielä aivan ymmärrettävää, joten kommunikointi sujui. Ja sitten kävimme puiden siimeksen alla oleviin juhlaruokiin käsiksi.
Jokakesäinen hitti Montefeltrossa on kevyen kuplivan kukkainen Hugo. Siitä on monta versiota, mutta tässä videolla paljastan seutumme ykkösreseptin. Hugon voi tehdä sekä spumante-kuplivaan kuivaan kuohuviiniin tai alkoholittoman version. Meidän perheen pienemmätkin tykkäävät sen seljankukkaisesta aidon luonnollisesta mausta. Kaikkein tärkeintä ovat hyvät raaka-aineet, muuten Hugo ei ole Hugo vaan jotain muuta. Laatua ei voi korvata millään muulla.
Hyppää videon alkuturinoiden ohi suoraan Hugo-reseptiin kohtaan 2 min. jos sinulla on kiire…
Parhaimmillaan Hugo on nautittuna ystävien kera ja ulkoilmakioskilla. Altopoggion lähellä laaksonäkymä Hugo-lasin läpi on sanoisinko makean upea. Tässä siis resepti ja perjantaisessa blogissani kerron miten raaka-aineita saa tilata seuraavan herkkukorin kera , sen hinnat ja toimitusajat:
Tehdään Hugo yhdessä ZOOM-loppukesän aperitiiveilla 21.8. Cin-Cin ja terveydeksi!
Aivan Toscanan ja Emilia-Romagnan rajalla keskellä kesäistä laaksonäkymää on pieni ”La Mollica”. Aina hymyilevän rouva Maria Rosan unelma päästä pois kotiäidin hommista mutta lähelle kotia, toteutui kuusi vuotta sitten. Kilometrin päässä hänen kodistaan on asumaton piskuinen kirkonkylä nimeltään San Gianni. Maria Rosa sai Arezzon hiippakunnalta luvan rakentaa kioskin kirkon maille ja pitää siinä kesäulkoilmaravintolaa.
Maria Rosa ja Aldo siivoamassa asiakkaiden lähdettyä (kuva otettu ennen Covid-19)
Hugon tarkat ainekset paljastaa sinulle Maria Rosa kun tulet, mutta paljastan että siinä on seljankukkamehua paikallisen Luisella Gorin pieneltä suoramyyntitilalta (kukat on metsästä poimittu), kuohuviiniä sekä Schweppes tms.Tuoreet mintunlehdet ja jääpalat kuuluvat asiaan ja lime antamaan pirtsakkuutta. Iso muki 3,50 eur kioskilla.
Kioskin nikkaroi lähellä asuva taitava puuseppä poikansa kanssa. Maria Rosan mies Aldo on metsänhoitaja, joten hän suunnitteli ulkokalusteet, leikkasi nurmet, tainnutti kioskin takana kasvaneen viidakon ja hoisi metsikön sellaiseen kuntoon, että nyt siellä voi lojua riippumatossa Hugo-drinkkimuki kädessä taivaan pilviä tuijotellen.
Kioski on auki joka päivä aina aamuseitsemästä iltakymmeneen tai kauemminkin, Covid-vuosi piti sen kiinni viime kesänä. Onneksi Maria Rosa uskaltautui avaamaan sen tänä kesänä, sillä ulkona on tilaa olla turvallisesti. Talvella täällä sataa luntakin, joten kioski on vain kesän juttu, mutta tärkeä sellainen yhdessäoloon lähiseudun pienille ja isoille, näkevät näin toisiaan ulkio-ilmassa eikä vain pleikan äärellä, työmiehille jotka pistäytyvät pasta-annokselle tai leivälle ruokatauoillaan ja yksinäisille ihmisille, jotka haluavat vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa . Sen harvat turistit hullaantuvat paikkaan. Täällä on pyöriä, joilla voi ajella viereisellä hiekkatiellä (suunnittelemme jopa pientä downhill-rataa läheiselle kukkulalle) tai kirmaista kirkon ympäri ja seikkailla lammella tai purolla. Monta sataa vuotta vanha mylly on piipahtamisen arvoinen paikka. Sattuipa kerran ratsastusporukkakin tulemaan kahville. Pollet sidottiin kuin ennen vanhaan pappilan entisen hevostallin eteen ja tunnelma oli suoraan sanoen kuin Astrid Lindgrenin kirjoista.
Enduro-MTB tai sähköpyöräporukoille tämä paikka on keidas heidän reitillään! Carpegnan vuoristosta tullut iloinen pieni miesporukka varasi myös illallisen jo etukäteen ja silloin he laskettelevat pyrien valot vilkkuen alamäkeen kioskille kuin kaunis kulkue konsonaan. Ja tagliatellet maistuvat!
Kukkia saa kerätä niityltä ja sen päässä näkyy Bascion torni. Altopoggion asunnot häämöittävät satavuotisten tammien takana. Olen tuonut kioskille suomalaisia pieniä maalausryhmiä, olemme istuneet sen nurmikolla maalaten laaksonäkymää. Olemme kävelleet suomalaisten vaellusporukoiden kanssa sen ohi pysähtyen hyvin ansaitulle viini-ja huikopalatauolle. Maria Rosa on aina antelias ja laittaa ylimääräsiä juusto-ja leikkelesiivuja sekä kaataa lisää viiniä senttilitroihin katsomatta.
Maku on aito, ruoka on lähiruokaa Toscanasta ja se tuntuu suussa. Täällä tulee hymy suunpieliin vaikka miten yrittäsi murjoittaa! Aamulla voit kohdata kauriita läheisellä pellolla ja linnut livertävät- täällä ei ole koskaan ruuhkaa tai meteliä. Emme ole asutuksen keskellä, ei lähelläkään. Tämä on jo luonnonpuiston esialuetta.
Pecorino-juustoa, kaikki luomua ja eri kypsyysasteita. Karamelloitua sipulilevitettä ja hunajaa päälle!
Maria Rosa onnistuu aina pitämään kioskin hinnat edullisena, koska hän ei omien sanojensa mukaan tajua bisneksestä mitään. Ehkä tästä syystä hän ei myöskään onnistu tienaamaan tällä hommalla, mutta hänelle kuulemma riittää, että saa olla täällä keskustelemassa asiakkaidensa kanssa ja nähdä tyytyväisiä ilmeitä. Muistakaa kiltit antaa tippiä hänelle vaikka se ei yleensä olekaan seudullamme tapana. Hän yrittää aina tarjota alennusta joten kieltäkää se vaan hymyillen, jotta saisimme ensi vuonnakin kioskin auki.
Ennen avaamista autoin häntä paperitöiden kanssa ja printtaamaan erinäisiä Covid-ja muitakin sääntöjä mappeihin, joiden pitää olla esillä jos finanssipoliisi tai terveyslautakunta tai kuka tahansa taho tulee ne tarkistamaan paikan päälle. Italiassa ei olla vieläkään sillä tasolla, että kaikki löytyisi kaikille online. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa vaikkakin hitaasti. Hitaus ja byrokrata rikastuttavat aina joitakin tahoja; ei tosin koskaan meitä pieniä veronmaksajia. Paperin tuottaminen ja erinäisten maksujen maksaminen eri instansseille näin pienenkin kioskin avaamisessa on turhauttavaa ja sekavaa.
Tässä kioskin pitäjän täytettäviä papereitä viranomaisille sekä lupien maksukuitteja jne.
Maria Rosa joutui jopa vaihtamaan kirjanpitäjää pari kertaa kun hän ei saanut selkeitä vastauksia, Hän soitti jopa suoraan verottajalle ja kyseli miten pitää tehdä kassan kanssa koska säännöissä oli päällikkyyksiä ja epäselvyyttä. Viime vuonna piti kassa ja tulot kirjata yhdellä tavalla, tänä vuonna pitää tehdä toisin. Jos erehdyt, selityksiä ei huolita vaan sakko tulee heti ja se on suolainen. Siinä menee koko kesän pienet tienestit. Tarkastukset toimivat myös paikan päällä, autoja ajaa kioskille montakin kertaa kesässä: ”Buongiorno” ja tutkitaan paperit…voi voi. Maria Rosa kantaa kahvia tarkastajille ja selittää ja näyttää lupia ja papereita. Auta armias, että Italiassa vaaditaan joskus liikaakin kärsivällisyyttä !
Leikkeleet ovat Toscanan herkkua ja cascione-leivän sisällä on keitettyjä peltoyrttejä. Juusto sulaa kivasti crostini-leivän päälle ja viini maistuu..tai Michelangelon synnyinpaikassa tehty hyvä kalja.
Eli, hattua nostan Maria Rosalle ja koko perheelle-lapsille ja lastenlapsille, jotta taas tänä vuonna saamme tulla kioskille. Täällä on tilaa olla vaikka 10:n metrin turvavälillä. Kioskin takaa löytyy lisää pöytiä varjopaikoissa tai auringossa.
Maalausporukka Suomesta nauttii kuumana kesäkuun päivänä lounasta.
Haluan auttaa ja mainostaa paikkaa myös pitämällä siellä ilmaisia Englannin kielen tunteja paikallisille lapsille ja nuorille. Olen paikalla joka lauantai tunnin verran ja teemme läksyt yhdessä ulkopöydissä. Vanhemmat voivat juoda sillä aikaa iltapäiväkahvit ja vetää puhdasta ilmaa keuhkoihinsa. Tervetuloa!
Tänne voi hurauttaa Altopoggin asunnoilta Sasso Simonen luonnonpuiston kauttakin kuten tämä ”kurainen” porukka Carpegnasta sunnuntairetkellä. Vuoristoa, maantietä, metsää, metikköpolkuja ja hurjia alamäkiä sekä tietysti sitten myös ylämäkiä tasaisen laakson väliin. Lopputulos oli myös tätä eilisen sateen jälkeen…mies poseerasi hyvin ylpeänä. Muta tekee hipiälle hyvää, eikö totta?
San Leo on edelleen tärkeä kunta Montefeltrossa. Se on jopa niin tärkeä, että siellä on ihanien suomalaisten ystävieni kesä-asunto, yksi harvoista suomalaisista asukeista Marecchiajoen keski-ja ylälaaksossa. Rannikkoa läheisemmällä San Marinon kukkulalla heitä on lukuisiakin.
San Leon linnoituksella on hyytävä historia ja hurmaava nykyisyys vaikkapa häiden viettopaikkana
San Leon historia on pitkä, mutta tässä se tiivistettynä by Virpi: nuori kivenhakkaaja nimeltään San Leo (tai myös Leone) tallusteli Dalmatiasta, nykyisen Kroatin aluelta, 200-luvun lopulla (JAA) ystävänsä San Marinon kanssa. Edellä mainittu jäi asumaan tälle Leon kukkulalle hurahtaen paikkaan niin täysin, että alkoi levittää ”paikallisille pakanoille” kristinuskoa. Hän teki paljon hyvää ja oli niin pidetty, että hänestä tehtiin pyhimys ja paikka on siis nimetty hänen kunniaksi (synt.noin 275 –k. 366 JAA). San Leoa kutsuttiin myös Monte Feltro (Mons Feretrus latinaksi) ja se oli Italian pääkaupunkina vuosina 962 -964 JAA. Lyhyestä virsi kaunis.
Viiden minuutin kattava kertomus San Leosta, mukavia katseluhetkiä!
VIP-henkilöitä, jotka asustelivat San Leossa, ovat mm. Dante Alighieri. Hän sai v. 1306 siellä sulkakynän suhisemaan kirjoittaen sen korkealla kukkulalla Jumalaista Näytelmää (Divina Commedia) mainiten San Leon myös ko. opuksessaan. Bravo Dante!
Ihana kulttuurin ystävä vaikka tietysti ajan ”muodin mukainen” sotapäällikkö, Urbinon tuleva herttua Federico da Montefeltro päätti ottaa renessanssiajalla v.1441 koko helahoidon itselleen taistellen Riminin mahtisuvun pääpukaria Sigismondo Malatestaa vastaan. Federico mullisti San Leon linnoituksen oman näköisekseen lemppari-arkkitehdin Francesco di Giorgio Martinin toimesta. Tässä lopputulos, tämän kiven sisään oli vaikea vihollisten tunkeutua ja sen toimiessa Paavin vallan alla vankilana 1600-luvulla, mahdotonta oli päästä myös ulos sieltä.
Tyrmässä päätti päivänsä Palermon köyhästä juutalaiskorttelista lähtöisin oleva kuuluisa alkemisti ja mustan taian hajoittaja, ”Kreivi Cagliostro” (alias Giuseppe Balsamo) 26. elokuuta 1795. Hän oli Euroopan hoveissa kuuluisa ”naisten naurattaja”…mutta erityisesti taitava fyysikko, kemisti ja lääketieteen tuntija. Hän ei ollut kirkon riveissä ja tämä ei sopinut sitten yhtään Paavin pasmoihin ja katolisen kirkon elämäntyyliin.
Hänen Pariisissa olonsa aikana häntä ehdotettiin jopa lääkäriksi Benjamin Franklinille. Matkoillaan Venäjälle Katariina Suuren hoviin, Puolaan, Saksaan jne. hän sai suuren suosion paranormaaleilla kyvyillään ja taioillaan. Hän lojui jopa Bastillen vankilassa 9 kk epäiltynä Marie Antoinetten timanttikaulakorun varkausvyyhtiin mutta mitään yhteyttä ei löydetty a hänet vapautettiin. Kreivi heitettiin Euroopan hoveista San Leon maanalaiseen tyrmään, jossa oli van yksi kyyhkyn mentävä ikkuna- näkymänä oli San Leon pääduomo-kirkko eli tämä oli kirkon rangaistus kreivin iloisesta ja kirkonvastaisesta elämästä. Sinne hän tietysti raukka kuoli muutaman vuoden sisällä tuijoteltuaan tarpeeksi kirkon ristiä.
Maisemia voi ihailla yllin kyllin ylös San Leoon menevältä tieltä. Parkkipaikka on aivan keskustan kupeessa ja siellä on tilaa hyvin turistibusseillekin.
Kuoltuaan kreivi tosin teki temput kirkolle, eli hänen ruumista tyrmästä kirkkoon vievät hautausurakoitsijat pysähtyivät raskaalla matkallaan kukkulalta alas huikopalalle viereiseen Osteriaan lykäten sen edessä olevaan viileään KAIVOON ruumisarkun turvalliseen paikkaan…uskokaa pois, tämän jutun kertoi minulle paikallinen San Leon asukas kun haastattelin häntä samassa paikassa, missä kaivo on edelleen vaikka se toimii nyt vesipostina…tosin en uskaltautunut juomaan siitä kuultuani jutun lopun. Hautausurakoitsijat olivat pihvit syötyään ja viinit juotuaan valmiita raahaamaan taas kreiviparan ruumiin ylämäkeen kuopattavaksi maan alle mutta hupsis, kaivosta ei enää löytynyt muuta kuin tyhjä arkku! Alkemisti oli saanut ruumiinsa haihtumaan ilmaan. ”Siitäs saitte”..kuului varmaan jostain pilvien päältä San Leon kukkulalta.
Kreivi Cagliostro huvittaa hovinaisia taikatempuillaan
Orso Teobaldo Felice Orsini ( kuollut Pariisissa 1858) oli italialainen kirjailija ja vallankumouksellinen kuumapää. Häntä syytetiiin hirveän verilöylyn tuottamisesta yritettyään murhata Napoleon III. Felice, joka tarkoittaa ”onnellinen”, joutui myös samaisaan tyrmään 1844, mutta hänet päästettin sieltä pois. Onnellinen loppu, nimi toi hänelle ehkä hyvää onnea elämässä. Tyrmän muurit siis ovat kuulleet ja nähneet historian mitä erilaisimpia henkilöitä. Linnoitus on vaihtanut omistajaansa kuuluisien Italian mahtisukujen kesken kuin taikuri hattujaan: Malatestat, Medicit, I della Rovere…
Tulipa tässä kirjoittaessa idea, että tyrmästä saisikin hienon: ”nuku uneton yö San Leon tyrmässä”-majapaikan. Pitääkin soittaa San Leon kunnanjohtajalle ja kysyä hänen mielipidettään asiasta. B&B, eikä pelkkää vettä ja kuivaa leipää aamiaiseksi kuten aikoinaan vaan Continental Breakfast kanamunine- ja cappuccinoineen.
Italian kuuluisimman pyhimyksen Franciscus Assisilaisen reitti kulki myös San Leon kautta. Hänelle järkättiin jopa pirskeet kukkulan laella vuonna 1213 saaden lahjaksi esimerkillisestä uskonnollisesta työstään koko Vernan vuoren. Eikös ollutkin muuta kuin vaatimaton lahja? Ei mitään ”villapaitoja” paketissa vaikka niitäkin hän raukka olisi todella tarvinnut nukkuessaan kovalla kivellä luolassaan Vernan vuorella nykyisen luostarin kupeessa. Käykää katsomassa hänen kivisänkyään…parku tulee ja reumatismin oireet kuvitellessa hänen askeettista elämäänsä kylmässä, kosteassa ja pimeässä luolassa. Kukahan meistä pystyisi samaan nykypäivänä?
San Leo on nyt siis oma, pieni kaunis kunta ja elää turismista. Asukkaita on lähes 3000. Linnan karmiva menneisyys on menneisyydessä. Siellä toimii nyt asemuseo ja osan linnasta voi vuokrata häätapahtumiin. Laittakaa korvan taakse ja tervetuloa vaikka kanssani opastetulle retkelle San Leoon.
Pääpiazzalla on pyhän Marian kirkko 800-luvulta, joka on Montefeltron vanhin uskonnollinen kulttirakennus. Sen kryptassa on San Leon pieni alttari ja sisätilan tunnelma huokuu kauneutta ja historiaa toivottaen kaikki tervetulleksi, olit sitten uskovainen tai et. Jäätelöbaari on kokemisen arvoinen makuelämys sekä sen monta historiallista ravintolaa hyvine paikallisine ruokineen ja edullisine viineineen.
Mieleenpainuva on tie, joka johtaa ylös San Leoon Marecchiese SP 258 maantieltä. Huimat San Leon jyrkät kiviseinät kertovat sen historiasta ja saavat miettimään, miten uskomattoman vaikeaa ja taitoja vaativaa näiden linnoitusten rakennustyöt olivatkaan. Siinä tarvittiin suomalainen ja italialainen sisu summattuina.
