Olipa kerran pieni toscananlainen 1200-luvun talo keskellä Arezzon kaunista keskustaa. Siellä syntyi 20 heinäkuuta Herran vuonna 1304 aikaansa edellä ollut TOP- kirjailija, runoilija, filosofi ja filologi sekä erityisesti yksi ensimmäisistä Italian suurista humanisteista, Francesco Petrarca.
70 vuotta myöhemmin, samassa kuussa, vain päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä eli 19.7. 1374 hän näki viimeistä kertaa Padovan kaupungin taivaan; maasta katsottuna.
Kertomukseni jatkuu niin mukavasti, että synnyintalo on vieläkin pystyssä (osa talon 800 -vuotisista rakenteista) ja siellä voi käydä ihailemassa Petrarcan teoksia ja aistia varhaisrenessanssiajan tunnelmaa humanistisin sielun höyryin. Nykyisen 1500-luvun talon ulkomuodon sisältä paljastuu myös noin 4000 volyymia kuten myös lasisista ”teche” -vitriineistä löytyy numismatiikkaa, erityisesti Toscanan alueen aarteita. Talon omistaa Petrarcan kirjallisuus- ja tiedeakatemia. Napoleonin sisar, silloinen Toscanan suurherttua Elisa Bonaparte oli todella fiksu nainen halutessaan perustaa tämän Petrarcan akatemian vuonna 1810. Evviva Elisa B.! En tosin anna anteeksi taidevarkauksia Italiasta Ranskan suuntaan…
Erittäin ystävällinen rouva kassalla päästi minut koleana kevätpäivänä sisään ilmaiseksi kerrottuani, että olen opas ja haluaisin tuoda myös suomalaisryhmiä vierailemaan tähän historialliseen paikkaan. Sydämellisyys ympäröi paikkaa vieläkin, kuten Petrarca olisi toivonut. Kävelin talon huoneet läpi ja Chopinin musiikki soi taustalla…tunnelma oli mieleenpainuva.
Dante Alighieri oli jo yli nelikymppinen Petrarcan syntyessä, mutta he tapasivat vuonna 1311. On jännää verrata näitä kahden kirjallisuuden mestareiden eri tyylejä Italian kielen luomisessa ja sen kirjallisuuden merkittävimmissä teoksissa. Dante on Italian kielen isäpappa. Vähän kuin meidän Mikael Agricola siis.
Petrarca oli ”uomo moderno”, moderni mies ja maailmankansalainen. Casa Petrarcan ensimmäisessä huoneessa on pieni kehto ja sen vieressä poseeraavat kaksi mallinukkea, toinen esittää Petrarcan isää, Ser Petraccoa (Arezzossa toiminut notaari ammatiltaan) ja kaunista äiti Eletta Cangiania. Molemmat olivat kotosin Firenzestä. Petrarca vietiin maailmalle tästä kodista jo alle vuoden ikäisenä ja varmaan siitä hänen vimma matkustaa ja nähdä eri paikkoja saikin alkunsa.
Ser Petracco oli kamu ikäisensä Dante Alighierin kanssa ja hän kuului valkoisiin guelfeihin. Muistatte historiasta ehkä guelfien ja ghibellinien kamalista nahinoista nykyisen Toscanan alueella. Dantehan potkaistiin pois Firenzestä vuonna 1302 samoin kuin Petracco ja muutkin valkoiset guelfit. Ihan kuin tämä karkoitus ei olisi riittänyt vaan sen lisäksi häneltä leikattiin myös oikea käsi pois rangaistuksesti poliittisesta suuntauksestaan. Onneksi Dante sai pitää kätensä, jotta saamme lukea tänäänkin Divina Commediaa. Muuten hän olisi tarvinnut sihteerin sitä raapustamaan tai opetella vasenkätiseksi. Eli siis Petrarcan isä pani kimpsut kasaan ja lähti koko perheensä kanssa pohjoisempaa Arezzoa kohti, missä syntyi parin vuoden kuluttua pieni, mutta tuleva suuri Francesco. Hallelujah!
Petrarcalla oli myös kaksi veljeä, esimmäisestä tuli uliveto-munkki (ulivo=oliivi) ja hänestä ei ole koskaan mainintaa Petrarcan kirjoissa, älkää kysykö miksi. Nuorempi veli, certosino-munkki (munkkeja oli niin montaa plaatua kuin nykyään erihilloisia sellaisia kaupoissa myytävänä) sen sijaan oli aina Petrarcan sydäntä lähellä.
Petrarca valmistui runoilijaksi isolla ÄRRÄLLÄ Roomassa 1341. Kuvista huomaatte, että hän ei ollut macho-miehiä vaan kaikki tarvittava oli erityisesti pääkopan sisällä ja sydämessä, kuten neroille kuuluukin. Kts. erityisesti hänen herkkää olemusta oliivilaakeriseppeleellä kruunattuna ”valmistujaisistaan”.
Hän peilasi itseään teoksissaan taistelemassa paheita vastaan, pyrkimyksenään esimerkillinen ihminen. Petrarcasta muodostui oikein villitys ja ilmiö, eli ”petrarchismo” joka otti esimerkkiä, matkien Petrarcan sanastoa ja runollisia tyylejä erityisesti hänen volgaarisesta tuotannosta. Hän kirjoitti latinaksi (Roomalaisten kielellä) suurimman osan kirjallisesta tuotannostaan, mutta hänen tunneituin teoksensa on sen volgaren puolelta. Tämä on modernia kieltä, sitä ei pidä sotkea käsittämällä sen pelkistetyksi ”tavallisen rahvaan puhekieleksi”. Volgare viittaa siis yksinkertaistettuna ensimmäisiin italian kielen ilmaisu- ja kirjallisiin muotoihin. Kummastakaan ei nykypäivänä saa helposti mitään irti, jos yrittää lukea näin asiaan perehtymättömänä.
Petrarca kirjoittaa aina latinaksi, kun hän haluaa kommunikoida, myös privaattitasolla tai kommentoimalla kirjojen sivujen reunoihin. Tämä on hänen valinta proosan- ja tavallisen kommunikoinnin kirjoitetuksi kieleksi, luoden uusia ihanteita ja arvoja uuteen, laajempaan kulttuuriprojektiin.
Petrarcan suuri rakkaus Laura pääsi kirjojen kansiin hänen ehkä kuuluisimmassa teoksessaan ”Il Canzoniere”, jonka juoni pyörii on rakkauden pyörteissä ja Petracan nuoren miehen elämänkaaren ja sielun kasvussa aikuisuuteen.
”Voi ch’ascoltate in rime sparse il suono / di quei sospiri ond’io nudriva ’l core / in sul mio primo giovenile errore / quand’era in parte altr’uom da quel ch’i’ sono…”(Petrarca, Voi ch’ascoltate in rime sparse il suono, prima quartina della lirica d’apertura del Canzoniere)
Petrarca siis matkusteli ja avarsi näkemystään maailmasta. Hän opiskeli ja asui Ranskassakin lukuisissa paikoissa (Montpellier, Avignon, Pariisi jne) ja ramppasi Italiaa ristiin rastiin Milanosta Napoliin sekä opiskeli Bolognassa lakia, jonka luvut jätti lopulta kesken. Rooma jäi hänelle sydämeen. Petrarca pääsi sisälle Euroopan eliitin kulttuuriin ja politiikkaan. Petrarca matkusti myös pohjoisemmaksi, Kölniin asti ja solmi tärkeitä ystävyyssuhteita. Petrarca aloitti humanistisen liikkeen, joka levisi ensin Italiasta muualle Eurooppaan ja sen jälkeen maailmanlaajuisin aalloin.
Petrarca oli diakoni, kirkon kanssa kamut ja sitoutunut moniin sen tehtäviin ja toimiin ja tämä auttoi myös häntä taloudellisestikin pärjäämään elämässä. Hänen tiedetään saaneen lapsia tuntemattomaksi jääneiden naisten kanssa, mm. Giovannin (synt.1337 ) ja Francescan.
Rutto vei monet sielut….En halua kääntää tätä ja pilata sen tunnelmaa mutta se kertoo elämästä joka valui pois käsistä…”haudaten toiveet ystävien mukana. Vuosi 1348 sai meidät onnettomiksi ja yksinäisiksi.”
| «La vita, come suol dirsi, ci sfuggì dalle mani: le nostre speranze furon sepolte cogli amici nostri. Il 1348 fu l’anno che ci rese miseri e soli.» |
| (Delle cose familiari, prefazione, A Socrate [Ludwig van Kempen], traduzione di G. Fracassetti, 1, p. 239) |
Italian Valchiusan alueella Petrarca vietti rauhallista elämää vuoteen 1351 asti läheisten ystävien kanssa, kävellen maaseudulla, lukien ja nauttien hiljaisuudesta.
Petrarca muutti lopulta Padovaan, josta sai hyvän työpaikan Padovan tuomiokirkon kanoonina. Hän ei tosin pysynyt sielläkään pitkään, vaan hilppasi Venetsiaan, Mantovaan ja Ferraraan jne. solmien uusia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita. Rauhaton, vaikka rauhallinen sielu. Lopulta tuli se ikuinen rauha vuonna 1374.
Niinhän sitä luulisi, mutta Petrarca, kuten Dantekaan, ei saanut levätä haudassaan rauhassa. Vapaa käännökseni:
| «Vuonna 1630, keskiyön jälkeen 27 toukokuuta, tämän haudan kulma hakattiin auki ja oikean käden luita varastettiin. Varas oli pappi Tommaso Martinelli, kuten vanha kunnan pergameeni kertoo. Hänet oli lähetetty firenzeläisten toimesta hakemaan Petrarcan luita, joita ei koskaan saatu takaisin. Venetsian tasavalta korjasi haudan sinetöimällä sen niin huolella ja laittamalla päälle Padovan kaupungin vaakunan, ettei enää kukaan päässyt Petrarcan maallisiin jäännöksiin käsiksi. |
| (Canestrini, p. 2) |
Dilemma: 5.4. 2004 hauta analysoitiin uuden tekniikan avulla, ja saatiin selville, että pääkallo (aivan muuskana, mutta se rakennettiiin uudelleen) oli naisen. Yksi sen osa (pari grammaa) lähetettiin tutkittavaksi Arizonaan, Tucsoniin ja sen alkuperävuodeksi määriteltiin 1207. Kukaan ei tiedä, kenelle se kuuluu ja miksi se on Petrarcan haudassa. Eikä siis sen kummemmin ymmärretä, missä koko Petrarca-paran PÄÄ ON !! Muu ruumis on todettu alkuperäiseksi ja myös hänen murtunut kylkiluu, johon tamma potkaisi aikoinaan Petrarcaa.
Haluaisin vielä mainita, että Petrarcan elämän uskonnollisuus ei ole ristiriidassa hänen humanistisen puolen kanssa. Molemmissa yhdistyy halu saavuttaa korkea moraalin taso; tämä näkyy selvästi hänen kirjallisesta ja filosofisesta tuotannostaan. Petrarca lentää keskiaikaisen jumalakäsityksen ja henkilökohtaisen sielun näkemyksen yli kauniisti. Itsetutkiskelu on tärkeä osa tuomaan esiin jumalaista totuutta, kuten myös perinteisen moraalin ja filosofisen suhteen uudelleenarvioiminen.
Tervetuloa kanssani tunnelmoimaan Grande Poeta, Petrarcan jäljille. Kirjojen lehtien havinaan….kysyhän ensi kesän Arezzon teemaviikosta.