Turistisesonki ei ole vielä pamahtanut päälle Italian oppaallenne Virpille, joten aikaa jää myös pieneen nautiskeluun ja osin aikatauluttomaan päivärytmiin. Ryhmien saapuessa huhtikuussa juoksen sitten kello kaulassa ja organisointi on päällä ja päässä koko kesän, pitkälle syksyyn asti. Näin ollen onkin ihanaa nauttia keväisistä juhlapäivistä, esim. toissapäiväisestä naistenpäivästä. Kerron tässä omani, pienen alustuksen jälkeen.
Mimoosat ovat Festa della Donna eli naistenpäivän kukat. Di solito, yleensä Italiassa naistenpäivä sujuu niin, että mimoosan kauniin keltaisia pallerokukkia ostetaan jo valmiissa, pienessä pussukassa hintaan 1-2 euroa, riippuen oksan koosta tai määrästä. Ikävä kyllä jotkut repivät niitä myös pensaista, mutta heidän mielestään tarkoitus pyhittää keinot, eli niitä jaetaan ”a destra ed a sinistra” eli jopa tuntemattomillekin naisihmisille-vaikkapa bussissa istuville kanssamatkustajille! Kouluissa mimoosat ilahduttavat perinteisesti opettajia ja oppilaita. Poikani kertoi ylpeänä : ”äiti, teimme ihanan jutun lukiossa poikien kanssa. Kävimme ostamassa välitunnilla kukkakaupasta mimoosaniput luokkamme tytöille”. Laskut menivät pojilta siinä hössöttäessä tosin sekaisin ja opettaja jäi ilman kukkia…
Virallisen kukituksen jälkeen naiset järjestävät joko keskenään elokuvaillan, menevät aperitiiveille iloisessa seurassa tai ravintolaan syömään. Ravintolat ovat täynnä kaakattavia naisporukoita ja nauru raikuu. Ruokalistat ovat naistenpäivän teemalla ja proseccon kera! ”Bollicine” eli kuohuvaa iloa kurkkuun. Jälkiruokana on ihana mimoosakakku.
Nuoremmat lähtevät jatkoille discoon tms. Alueemme Suomi-seura järjestää perinteisen keilaillan jäsenille ja sen jälkeen pizza-illallisen lähiravintolaan.
Olen hankala tapaus, ”un caso difficile”, koska en välitä materiaalisista lahjoista kansainvälisten juhlien siivillä. Luonnon keskellä asuessa myös leikkokukat sisätilassa tuntuvat joukkoon kuulumattomalta luksukselta. Rakastan katsella luonnossa juurineen kukkivia kaunokaisia. Kauniit mimoosatkin saavat mielestäni kukkia oksissaan.
Tästä hauska juttu. Naistenpäivän kauppareissulla supermarketissa Pennabillin Ponte Messalla tuli vaihdettua muutama sana juustotiskillä vieressäni jonottavan Brunon kanssa. Hän asuu kukkulan toisella puolella ja on lähes 80-kymppinen vitsinikkari. Puhuimme kaupanomistaja Sonian kanssa naistenpäivästä ja Bruno leuhki, että hän ostaa aina lahjoja vaimolleen, kuten myös tänäkin naistenpäivänä oli tuonut Pennabillin kukkakaupasta ostamansa kauniin kukkapuskan kotiin. Tosin puskaa ojentaessaan hän oli lipsauttanut jotain vaimonsa ”korkeasta iästä” ja saanut rouvansa suuttumaan.
Tokaisin Brunolle, että eikös hän vieläkään ole tuohon IKÄÄN mennessä oppinut, mitä naisille saa sanoa ja mitä ei. Mamma mia! Vinkkasimme silmää Sonian kanssa ilkikurisesti…nyt Bruno varmaan muistaa – ainakin ensi vuoteen asti. Mutisi vielä siinä percorinojuustopala kädessään jotain sensuuntaista, että pari kuukautta sitten oli vielä synttäripäiväksikin ostanut vaimolle kauniin kaulakorun unohtamatta koskaan muitakaan merkkipäiviä, joten oliko tarvetta suuttua noin pienestä. Lähti tiskiltä ison pecorinojuustonsa kanssa kotiin, raukka. Me naiset olemme arvaamattomia, vero? Eikö totta?
Viidenkympin rajan ylitettyäni tuntuu siltä, että pikemminkin tähtään kamojen ja käyttämättömien vaatteiden poistamiseen kuin sellaisten hankkimiseen. Kesä on Italiassa kuuman pitkä ja maaseudulla tulee vähällä toimeen. Korkkikset ovat oppaalle turha varustus ja roomalaisten rakentamat nupulakiviset kujat huutavat tukevia, matalapohjaisia jalkineita.
Meikki sulaa kesäkuumalla naamalle eikä peitä kuitenkaan kunnolla”ryppyjä”, joten sitäkään ei tarvitse mammalle ostaa. Hajuvesillä en liioittele ja koruja on tullut puolessa vuosisadassa aivan tarpeeksi.
Edelliseen viitaten…kuka ostaisi äidiltäni perimäni kauniin, pitkän minkkiturkin? Se lojuu aivan käyttämättömänä varastopussissa, näyttäen upouudelta. Turkit eivät ole ”juttuni” joten ottakaa vaan tänne tullessanne iso laukku ja olkaa hyvä, prego, kuka haluaa viedä sen pois. Muistan sen ostopäivän; jostakin Aleksin tai Espan kulmilla olevasta, alalla kauan toimineesta turkisliikkeestä, taisipa olla äitienpäivän kunniaksi. Muistelen myös, että äitini säikähti Itä-Helsinkiin menevässä bussi 92 :ssa turkisvastaisia huutoja : ”heitän maalipurkin sun turkin päälle, muija!” . Äitini ei sen jälkeen pidellytkään sitä päällään julkisissa, tai ainakaan niin rauhallisin mielin ylipäätään missään. Maailma muuttuu!
Naistenpäiväni Altopoggiossa alkoi aamuyhdeksään asti sängyssä lojuen (normaalin klo 6.30 herätyksen sijaan), lukien nautinnollisesti kirjaa ja hörppien viimeisen suomalaisen kahvipakettini aromikasta kahvia. Hilppaisin paijaamaan koiraamme Spillaa sekä kissojamme Charlieta ja Muffoa. Muffo on vielä pieni; ensin hän puree ja sitten nuolee päälle hyvittääkseen riemukohtauksensa.
Tsekkasin mailit koneelta ja päätin, että tänään en tee töitä. Naisten lakko! Vastaan vain tärkeimpiin ja kiireellisimpiin viesteihin, kuten Jounin Liikuntamatkojen viestiin huoneiden jaon muutoksesta Toscanan hyvinvointimatkan 30:n hengen porukalle. Seniorit saapuvat tänne toukokuussa. Tervetuloa! Non vedo l´ora eli ”odotan kärsimättömästi tuloanne”. Tästä tulee hauska viikko. Matkapojat Tampereelta on matkanjärjestäjänä ja olemme hioneet ohjelman täydellisen nautinnolliseksi. Mukavaa yhdessäoloa, patikointia, hyvää ruokaa ja erilaisia paikkoja koluttavaksi kanssani.
Hurautin lähikaupunkiin Novafeltrian sairaalaan mammografiaan. Sairaala on aina puolityhjä, mutta panin silti maskin päälleni ja kipitin jo tuntemaani reittiä radiologia eli röntgenosaston suuntaan. Sama kiva lääkärirouva, noin metrin mittainen tehomimmi on suunpielet hymyyn vetävä näky ison laitteensa vieressä. Hän osaa hommansa! Käykää naiset tekin tsekkaamassa rintanne! Koneelta löytyi tietoni ja ilmoitinkin Dottoressalle, että hän on syynännyt minut jo varmaan yli 10:n vuoden ajan. Jaahas, hän vastasi. Tutkimus kesti 10 min ja rouva hoki koko ajan ”che brava” oletpa reipas ja kyseli sattuuko ”no, per niente eli ei yhtään, vastasin” ja infosi, että ”kohta on ohi”.
Italissa olen törmännyt vain mukavaan ja asiantuntevaan hoitohenkilökuntaan. Menen aina mielelläni ja ilman pelkoa tutkimuksiin. Jonotusaika meni vain 5 minuuttia yli varatun ajan. Tämä on niitä ”maaseudun” hyviä puolia suurkaupunkeihin verrattuna. Milanossa piti pitää puoliaan koko ajan ja joka paikassa. Porukkaa oli kuin muurahaispesässä. Tästä tulisi tosin toinen blogijuttu….
Kävelin pienen sairaalakappelin ohi ja näin avoimesta ovesta rouvan, joka polvistui alttarin eteen ja toivoin niin, että syynä olisi ollut kiittää Madonnaa eikä pyytää apua. Italiassa käydään usein myös kiittämässä, eikä vain rukoilemassa apua. Lyhyt hengellinen kahden sekunnin ”ohikävelyhetkeni” toi rauhaa. Tuli niin jännä olo, että ajattelin käydä samalla kysymässä alakerran respasta, milloin toinen erikoislääkärini tulee paikalle, koska viime viikon käyntini meni sivu suun. Tunnin kuluttua, minulle sanottiin, tra un´ora. Hän oli whatsappannut minulle, että ”tule joku keskiviikko käymään ilman ajanvarausta”. Samalla kun olen täällä niin voinhan viipyä vielä hetkosen, tuumin.
No niin, hörppäsin ihana cappuccinokahvin viereisessä baarissa ja tyttö kassalla pahoitteli, että hinta on nyt noussut eli 1.30 eur sen 1.20 sijaan. Sanoin, että ”fa niente”, ei se mitään. En viitsinyt kertoa, mitä Suomessa maksaa samanlaatuinen ihana kahviunelma. Luin siinä istuskellessani kissankorkuisia lappusia, joita oli rustailtu ilmoitustaululle. ”Muurari etsii töitä”, ”Annetaan fysiikan ja matematiikan tunteja”, ”Siivous-ja vanhusten apu” , ”Pieniä muuttoja”. Hauskin oli ”Pidän karaoke-iltoja ja järjestän lastenjuhlia”.
Kännykkääni tuli Whatsapp-viesti: ”Virpi, silmälasit on noudettavissa”. Ihanaa! Lähioptikkoni on 3:n minuutin ajomatkan päässä, joten hilppasin Novafeltrian keskustaan ja parkkeerasin suoraan liikkeen eteen. Jaahas, fuksian värinen tukka tällä kertaa optikollani! Ilopommi, tämä omistajarouva. Mies tuli takahuoneesta heidän puudelikoira kannoillaan.
”Näistä tuli tosi hyvät Virpi, ei edes ”pullonpohja”-efektiä sinun miinuksilla” . Apua, AIUTO! Brunon kirous seuraa minua….nauroimme kommentille, he tuntevat jo minut. En loukkaannu vähästä. Surkea kaukonäköni on suoraan verrannollinen linssin paksuuteen ja tällä kertaa kyseessä on ensimmäiset kaksiteholinssit! Kauppaan tunkenut toinenkin asiakas katseli, kun omistajarouva ehdotti minulle, että kävelisin edes taas liikeessä ”totutellen”. Olo oli kuin mannekiinillä, jopa koira seurasi haahuiluani pokahyllyjen labyrintissä. Kokeilin lukea myös heidän nenän eteeni tunkemaa plakaattia…”näetkö kaikki, tuon pienenkin tekstin? ”Certo-ilman muuta”! Sain aplodit, maksoin ja lähdin ylpeänä ulos kadulle. Ovenraosta huikattiin vielä: muista käyttää niitä mikropyyhkeitä ja vie Diegosi ensin silmälääkäriin tarkastuttamaan näkönsä ennen kuin tulee vaihtamaan ne uudet pokat. Täällä muistetaan kaikkien asiat. Hyvä juttu näin tulevaa dementiaa ajatellen. Outlook-calendar jää kakkoseksi näissä organisoinneissa.
Palvelu on ihanaa. Jos joku ruuvi on löysällä pokasta (pään sisällä oleviin heillä ei ole kuulemma tarpeeksi taikaa) tai tarvitsee pientä huoltoa niin kaikki tehdään ilmaiseksi. Silkasta palvelualttiudesta. Artevision, Novafeltria. Käykää valitsemassa vaikka uudet aurinkolasit. Hinnat ovat taatusti edulliset.
Ostin lennossa spumante-kuoharipullon iltaa varten. Silvia-ystäväni kutsui kylään kevyelle illalliselle kotiinsa, hänkään ei tykkää ravata juhlapäivinä ravintoloissa.
Takaisin sairaalaan, Tarantini-lekurini oli paikalla ja tuli juuri samaan aikaan vastaanottohuoneensa ovesta ulos kun saavuin paikalle. Otin maskin pois huikaten ”Dottore, sono Virpi” olen Virpi. Hän nauroi ja tuli ystävällisesti taputtamaan olalleni ja sanoi ”Ciao bella”, odota ihan pikku hetki, un´attimo, ok? Vastaanotolla muisti vielä toivottaa ”buona festa della donna, päivitellä Suomen kylmiä lämpötiloja ja muistella Helsingissä pidettyä konferenssia, mihin oli osallistunut 80-luvulla ja lopettaa visiitin sanomalla ”olet kuule nuori ja kaunis, älä huoli mistään”. Brunon kirous oli ohi. Sydämellisyys ympäröi minua tänäänkin. Ihanaa. Tämä on paras naistenpäivän lahja.
Palasin kotiin ja huikkasin ”ciao” Diegolle ja miehelleni Danielelle, jotka kuulemma tekisivät pihvit itselleen illalliseksi, kun äiti kerran lähtee Silvian kotiin illalliselle. Yleensä nautimme sekä lounaan että illallisen yhdessä. Ruokailun ja aterioiden valmistuksen suunnittelu on tärkeää seudullamme. Poikani kyselee jo edellisenä päivänä, mitä syömme seuraavana päivänä: ”Mamma, che cosa si mangia domani?”
Silvia oli kattanut kauniisti pöydän ja ruoan suloinen tuoksu leijui ilmassa. Hän kertoi perineensä ruoanlaittotaitonsa mummoltaan (synt. 1896). Silvia on pyörinyt pienestä asti heidän trattoriassaan, aivan hänen kotinsa vieressä. Ravintola oli niin tunnettu, että jopa Italian kuningas Vittorio Emanuele III oli nauttinut siellä lounasta vuonna 1917 pyyhältäessään siitä ohi, varmaankin sotahuolet mielessä pyörien.
Huh! Harmi, että ravintolaa ei enää ole olemassa. Se on nyt asuinrakennuksena, edelleen heidän sukunsa omistuksessa. Silvian vaari oli tämän pienen Toscanan lähiön pioneeri, rakentaen sen ensimmäisen talon. Päätimme myös samalla illallisella, että lähdemme syksyllä pienelle matkalle, ennen talven tuloa.
Tervetuloa maistamaan Silvian mimoosakakkua, hän tekee sitä myös teille mielellään ja antaa reseptin. Silvialta voi myös tilata erilaisia pastaruokia jne. Talo on roomalaisten rakentaman Marecchiese-tien varrella, helppo löytää.
