Vihreässä laaksossa uinuu rauhallinen pieni kunta, jonka asukkaita on viime vuonna laskettu olevan 375. Nykyinen kunnanjohtaja Fabiano on ystäväni, jonka raahasin monta kertaa Helsingin MATKA-sekä Viini-ja ruokamessuille. Fabianolla on nimittäin myös hyvin menestyvä supermarketti Casteldelcissä ja hommaa riittää politiikasta aina paikallisten juustojen ja kinkkujen myyntiin asti.
Casteldelci on Emilia-Romagnan maakunnassa ja täällä on muinaisina aikoina väännetty muutakin kun tahkoa. Porukkaa on ravannut tästä läpi valloittaen sen maita ja tuhatvuotinen linnantorni katsoo vieläkin ylpeänä alla virtaavien jokien muodostamaan kauniiseen vihreään laaksoon, missä hiljaisuus ympäröi. Tämä paikka on unelmoitsijoille tai patijoitsijoille. Anna silmiesi levätä kauniin luonnon ympäröimänä ja ajatuksen juosta ja jalkojen levätä tai ihan miten päin vain.
Parisen vuotta sitten vanhan keskustan vuosia kiinni olleen ravintola-ja majoituspaikan osti Riminiltä tullut pariskunta, joka laittoi sen uuteen uskoon, joten nyt täällä voi myös yöpyä. Hallelujah.
Alhaalla, kukkulan juurella on yksi kauppa, jalkapallokenttä, hautausmaa, pieni SELF- bensa-asema ja sen vieressä ravintola. Ravintolassa laittaa taivaallisen hyvää paikallista kotiruokaa lähes 50 vuotta täällä asunut tanskalainen rouva. Tässä tapauksessa pitää paikkansa sanonta ”mai giudicare il libro dalla sua copertina” eli ”älä arvostele kirjaa sen kannen perusteella”. Marssikaa sisään ravintolaan, syökää ja juokaa ja olen varma, että sanotte ”che buono”- voi miten hyvää! Ai niin, pieni apteekki löytyy myös ja päätien varrelta kyltti, jossa lukee: ”PATATE 1 KM” eli maanviljelijältä voi ostaa suoraan kuuluisia Casteldelcin maukkaita perunoita. Muistaakseni kilohinta pyörii euron paikkeilla. Perunat ovat ihanan valkoisia sisältä ja ne ovat erinomaisia muusin ja gnocchien tekoon. Tässäpä nämä perusjutut Casteldelcistä.
Kunnanjohtaja kuljettaa vanhuksille, ilman autoa oleville tai vaikkapa kotonaan vaan sairaana makaaville supermarketistaan lounastarpeet kotiovelle. Lihatiskin takana soi puhelin ja kuuntelen, että Maria-mummeli pyytää kinkkuleipää ja antaa tarkat ohjeet, minkä laatuista crudokinkkua haluaa ja kuinka ohueksi siivut pitää leikata ja pannaanko vielä kenen leipomon leipää, paikallista vai tuosta 10 km päästä olevaa leipää ja onko sen kuori tänään vähemmän vai enemmän paistunut…jne. jne. tässähän menee aikaa mutta kenelläkään ei voi olla kiire näin tärkeiden juttujen kanssa. Kaikki paperipussukat tilauksineen sitten puolen päivän maissa Fiattiin ja Fabiano huristaa viemään ne ovelta ovelle kuin joulupukki konsonaan. Ylös ja alas kukkulaa. Onneksi keskustaan vie vain yksi tie eikä liikennevaloista ole tietoakaan. Homma hoituu hetkessä. Muistelen, että lähimmät liikennevalot taitavat olla Novafeltrian kaupungissa n. 40 km päässä. Voitte tästä päätellä, että täällä ei ole ongelmaa ruuhkista tai saasteista.
Fabiano hoitaa markettiaan tyyliin ”isältä pojalle” veljensä kanssa. Molemmilla on myös toinen ammatti, sillä täällä palkat ovat niin alhaiset, että pakko on yrittää erilaisia ja useampiakin hommia. Fabianon veli asentaa nettiliittymiä ja on hyvä ammatissaan. Meidänkin perhe on hänen ”armoillaan” uskollisina asiakkaina.
Muistan, kun Casteldelcin ydinkeskustassa, ylhäällä kukkulalla oli pieni perhevetoinen baari. Alhaalta joelta voi kävellä metsäistä reittiä ylös, ylittäen vanhan Roomalaisten rakentamaa sillan jos ei ole korkean paikan kammoa. Reitti on nykyään lähinnä polku ja villisiat käyttävät sitä autostradanaan eli iltahämärässä menevät sitä pitkin saparot rivissä mihin menoihin sitten ovat suunnistamassa, tiedä häntä.
Itse silta oli kyllä aikoinaan erittäin ”in” paikka kauppa-ja muutenkin logistisesti ajatellen, sillä se oli ainut silta Marecchiajoen yli Adrianmereltä tullessa. Eli koko tuolla n. 70 km matkalla ei ollut muita helppoja ylityspaikkoja. Nykyäänhän tämä joki on suuren osan vuotta kuivana, ennen ei ollut, joten sitä ylitettäessä ei kastunut pelkästään varpaat. Noin kilometrin nousu ylös keskustaan jalan vanhaa siltaa pitkin on vaivan arvoinen. Helpomman vaihtoehdon haluavat voivat päräyttää sinne autolla uutta asfalttitietä pitkin. No problem. Kurkatkaa tästä maisemia ja Virpi-oppaanne ”lähes merenneitona”:
Baari oli kiva paikka ostaa vaikkapa kylmä kalja tai juoda kahvi ja ihailla maisemaa. Muutamaa kuukautta ennen, kuin se meni ”kanttuvei”, kävin siellä nälkäisenä ja kysyin onko heillä myydä ”panino”, eväsleipää. Omistaja katsoi vaimoonsa päin ja en osannut heti tulkita hänen ilmettään, vasta myöhemmin kun palapelin palat menivät paikoilleen. Mies sanoi minulle: ”pieni hetki, un’attimo, pitää tarkastaa…juu, kyllä siis voin tehdä leivän jos tällainen valkoinen tuore sämpylä käy” ja hän otti sen paperipussista esiin. Sanoin että ”benissimo, grazie ” eli tottakai ja tattista. Hän kysyi, onko kinkkuleike ok vai haluaisinko leivän sisään jotain muuta….sanoin, että kyllä kinkku riittää kiitos. Istuskelin ulkona, odotin leipääni ja kahvia ja mies tuli sitten tuomaan ne ja istahti siihen juttelemaan kanssani, koska koko keskustassa ei ollut muita kuin me kolme.
Taloudellinen tilanne oli kuulemma vakava…he olivat päättäneet, että lappu pannaan pian luukulle. Siksi valikoima oli niin suppea ja lopulta hän nauroi, että oli myynyt minulle lounaaksi suunnittelemansa eväsleipänsä! Pahoittelin kovasti ja kiittelin, tuli ihan huono omatunto. Nauroimme tälle jutulle ja ymmärsin, miksi hän oli aiemmin heittänyt tuon katseen vaimolleen. Muistakaa siis kiltit käydä ennen ylös kukkulalle raahautumistanne alhaalla kaupassa tai uudella ECOPARK -lammella. Siellä on nyt kiva kioski ja samalla voi juoksennella lampea ympäri ihailemassa lumpeita tai ottaa nokoset jos sammakoiden kurnutukselta saatte unen päästä kiinni.
Turismi on täällä toissijaista, partiolaisia oli kuulemma ennen muinoin pilvin pimein ja lähinnä kirkko lähetti näitä lapsosia ja teinejä kesäleirille tänne luonnon keskelle temmeltämään. Italiassa partiotoiminta on katolisen kirkon siiven alla. Eli 90-luvulle asti meni satoja eväsleipiä jakoon päivässä monen viikon ajan kesäisin, sanoi ylpeä kaupanomistaja. Hirveä homma tehdä niitä ja käydä jakamassa milloin minnekin metsän pusikkoon, missä partiolaiset sattuivat olemaan lounasaikaan retkellä. Että tällaista menoa.
Historia tuntuu iholla. Dante Alighieri on vaellellut näitä polkuja pitkin ja kirjoitellut Jumalaista näytelmäänsä. Ymmärrän Dantea ja Leonardo da Vinciä oikein hyvin; eihän tässä paikassa ole mitään diskoja, karaokea tai muutakaan jumalatonta viihdykettä, joten siitä vaan taiteellinen sielu eloon ja pensselit kankaalle luomaan. Leonardokin piirteli täällä lehtiökaupalla suunnitelmia uusista sotakoneista ja linnojen bellisestä arkkitehtuurista, samoin kuin tutki lintuja ja flooraa ja väsäsi ihania piirustuksia maisemista, joita käytti sitten myöhemmin mestariteostensa taustamaisemiin. Hän tutki myös eroosiota täällä, joten kaikki maailman maaperätutkijat ja geologit, yhtykää tai sitten ei, mutta tulkaa tänne katselemaan näitä upeita maakerrostumia aivan paljaalla silmälläkin.
Luulen, että nykypäivänä kännykkää liikaa räpläävät (myönnän, että kuulun myös tähän joukkoon) täällä parisen tuntia vietettyään heittävät sen jorpakkoon ja alkavat rentoutua ja katsella puron solinaa, lehtien havinaa, haistella ihania kukkien tuoksuja ja kuunnella…ei mitään! Rauha vallitsee. Kokeilkaa!
Hyppään tarkoituksella vuosien 1944 -45 yli, niiden kauhuista voitte lukea netistä. Tämä paikka ei ole aina ollut rauhallinen. Arvaatte varmaan, kuka teki oiken kunnolla täällä tuhojaan. Se ”H”- kirjaimella alkava tyyppi, mutta se siitä ja kuka niitä menneitä kaivelemaan lomallaan, ellei sitten halua. Siitä on täällä pienessä minimuseossa kerrottu tarkemmin ja muistomerkkejä löytyy metsästäkin. Huokaan aina raskaasti, kun kävelen näiden muistolaattojen ohi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi mutta jos siitä joku jotain oppisi, mamma mia! Heidän valkoiset sielunsa voivat leijua nyt rauhassa kumpupilvinä Casteldelcin yllä. Nautitaan rauhasta ja ollaan ystävät onnellisia. Tsekkaa uudet nettisivumme lomaasi varten : www.italianvalleys.com/places