Olemme jo nyt alkaneet suunnitella aattoillan ruokalistaa. Asummehan Italiassa, ja täällä hyvä ruoka ja sen perinteet ovat kovassa kurssissa, aina. Myös juhlapyhien ulkopuolella. Joulu, il Natale, on suomalais-italialaisessa perheessämme se vuoden tärkein juhla, la piu´ importante- assolutamente! Eli ei pelkkää riisipuuroa pataan kiehumaan, vaan tarkkaan harkittu, kaikkien vatsoja hivelevä, kieliä kutkuttava ja silmiä sulostuttava menù on saatava dipolomaattisen harmonisesti kasaan. Ei helppo juttu, uskokaa pois. Ja joulurauha pitää säilyttää, muuten ei tule joulupukkikaan.
Lasten ollessa pieniä, tämä juttu kävi helpommin. Mamma päätti kaiken ja bambinit eli lapset söivät hyvällä halulla kaikkea. Perheemme milanolais-romagnalainen isä on tottunut miltei jo 30:n vuoden ajan suomalaisiinkin ruokiin, joten hänelle kuulemma ”käy kaikki”. Fantastico!
Tänä jouluna kotiimme, Toscanan rajalla sijaitsevaan pieneen kivitaloomme on tulossa tyttäremme suoraan Pariisin pyörteistä, taatusti mielessään myös ranskalaiset ruoat. Mamma mia ja apua! Tiedän, että hänen listallaan ei ole aikoinaan Aurinkokuninkaan Versaillesin hovissa tarjottuja herkkuja, sillä kukkarot ovat Italiassakin aika tiukoilla rankkojen Covid- ja Putin-tragedioiden aalloilla. Onneksi opiskelijat ovat jalat maassa olevaa kastia. Eli malttia ruokalistan laatimisessa : hummeritkaan eivät matkaa Adrianmereltä Marecchiajokea pitkin sen yläjuoksulle 650m:n korkeudelle, Altopoggion kukkulalla sijaitsevaan kotiimme.
Kalastus ei siis auta, koska kala on seudullamme harvinaista herkkua, jokien ammottaessa suurin piirtein kalattomina ( bongasin muuten pari jokirapua viime kesänä, mutta niillä ei pitkälle pötki). Jopa kylämme pieni kalastusseura kävi viime kesänä Lapin joilla heittelemässä vapaa, joten siunatkoon Suomi meitä kalattomia. Eli, otamme ne pois ruokalistalta tänä jouluna ja teemme simppelin version. ”Less is more”, tekstailee minulle poikamme kaukonäköisesti, viimeksi vastauksena kysymykseeni ”mitä tuon sinulle Suomesta tuliaiseksi?”
Viime jouluna pöydässä oli kalaa ja kinkkua, suklaista tekemääni jouluhalkoa, karjalanpiirakoita jne. pottulooraa. Muistan, että minulla meni kolmisen tuntia herkullisen seppia-eli mustekalarisoton tekemiseen, koska ostin jättimäisen mustekalan suoraan kalakauppiaan autosta, joka tulee joka viikko kylällemme tuohon 3 km:n päähän ja läiskäisee eteesi suoraan hänen kalastajaveneestään saamansa saaliin. Mustekalasta lähti ensin silmät, kun kaivelin niitä pois, ja pitää olla varovainen, ettei muste räjähdä seinille tai päällesi, koska se pitää saada ehdottomasti talteen, sillä siitä tulee risottoon upea maku ja harmaanmusta väri. Nami. Hörhelöt eli tentacolit pitää myös käsitellä, yksitellen ottaa kova ”kelmu” pois ja tässä menee tunti..sekä useimmiten hermo. Siivotessa myös lopun tästä liukkaan niljakkaasta kalasta kylmän veden alla, käsien ollessa jo turtana kuten kalastajilla konsonaan tässä vaaditaan kärsivällisyyttä. Keitä sitten hela hoito kuumassa vedessä, heitä valkoviinipullon korkki (siis korkkimateriaalista, ei metallinen) sekaan kiehuvaan veteen, niin kalasta tulee pehmeämpi. Tämä on ystäväni Savino-kalastajan niksi, ja juo siinä sitten lasi itsekin rauhoittamaan hermojasi pitkän valmistusprosessin keskellä.
Lihaa eli carne, pyytävät lapset eli Camilla 22 v ja Diego 14v sekä Camillan meillä jo viidettä joulua viettävä Andrea-poikaystävä naapurikunnasta. Teimme Whatsapp ryhmän, minne jokainen laittaa toivomuksiaan 24.12 aaton ruoista. Aamulla luin siis lasten toivomuksia: kinku (yhdellä ”k”kirjaimella eli pitääkö minun tehdä vain puoli kinkkua vai onko Diego taas unohtanut viime vuodesta, että ”kinkku” – sanassa on kaksoiskonsonantti?), kotitekoista lasagnea ja suomalaisia korvapuusteja. Helppo nakki, sanoisin.
Andrea: ”Virpi, niitä sinun ihania suomalaisia jälkiruokia, mitä tahansa, kunhan on suklaata ja paljon” , sekä käsin tehtyä ”täytettyjä hattu”-eli cappellettipastaa. Vaikeampi toteuttaa…
Camilla: ”suomalaista kinkkua ja mummin imellettyä perunalaatikkoa” . Rakas edesmennyt Helsingin Rauha- mummi ja pienelle paperipalaselle aikoinaan raapustamani pottulooran ohje. Muistan vielä sen hetken, kun hän saneli sitä minulle summamutikassa, eli siitä ei koskaan tule ihan samanlaista, koska tarkat määrät puuttuvat, mutta nostalgia korvaa puutteet.
Lisäksi toiveena : ”joitain mereneläviä esim. isoja gratinoituja simpukoita (cappesante) uunissa tai täytettyjä pitkiä Adrianmeren canocchie-rapuja. Jälkiruoaksi, come dolce, vadelma-suklaa-cheesecake”. Tässä vaaditaan jo hermoja ja aikaa…
En laittanut miestäni Whatsapp-ryhmään, jotta tästä sekametelisopasta tulisi vähemmän ongelmallinen, vaikka hän mitä luultavimmin on tänäkin vuonna ”kaikki käy-linjalla”, jos vanhat merkit pitävät paikkansa ja mitä ilmeisimmin pitävät, koska hänkin on vanhentunut taas jo vuodella (huom. lukijoille: erittäin epäluotettava tilastoton ennustus). Ai niin, tähtitorttuja ja omatekoisia piparkakkuja ei voi ohittaa, eikä mausteglögiä juotuna perinteisistä sinisistä Tsaikka-laseista. Marimekko-pöytäliina ja Iittalan kynttilät pöydälle, kaikki saatu ihanilta ystäviltä ja sukulaisilta Suomesta. Ja äitini ”vain juhlatilaisuuksiin esille” ottamat hopeiset haarukat ja veitset.
Kinkku on siis ykkössijalla, joten varaus vaan menemään läheisen luomulihatilalle pienelle vuorelle Montecopioloon, mistä löysin parhaan lihaköntin viime jouluna. Toivon, ettei lunta sada juuri joulun aluspäivinä, muuten tulee hankala nousu 1300:n metrin korkeudelle sitä noutamaan, vaikka meidän Fiatissa onkin kitkarenkaat alla ja lumiketjut aina varalla. Rimpautan sinne muutamaa päivää ennen aattoa, pyydän leikkaamaan ja laittamaan ”cosciotto di maiale” eli kinkun palan n. 6 kg. Maku on mahtava. Sitten panen sen suolaan läheisessä San Marinossa asuvan suomalaisen Hilkka-ystäväni ohjeen mukaisesti, kolmisen päivää ennen uuniin tökkäämistä. Kinkkukastikkeen teen omasta päästäni joka vuosi, aina erilaisen. Tähän kyytipojaksi otamme paikallista punaviintä. Saattaapa olla, että myös rakkaiden naapureidemme Anun ja Tonyn tuomat Kukko-kaljatölkit kruunaavat kinkkuskenaarion.
Potut eli patate, saadaan yläkylän Francescon ”suoramyyntipisteestä” eli hänen perunakellaristaan. Francesco-poika ei viihtynyt tehtaassa töissä, kuten isä oli toivonut, ja aloitti viljelemään kaikenlaista kotitalonsa puutarhassa, laajentaen aluetta aina vuosi vuodelta vähän kaikkien lähellä asuvien pappojen ja mammojen maille, vuokraten niitä siis heiltä, jotka eivät enää itse jaksa kylvää ja kasvatella. Taatusti luomua. Francescon kalkkunatkin ovat niin julmetun isoja, että kierrän ne kaukaa, koska ne tuijottavat todella pelottavan näköisesti ja kiljuen- aavistaen ehkä, että ”Thanksgiving tai viimeistään joulu” voivat olla heille tappavan kohtalokkaita.
Lattu-maksalaatikko tai rosolli eivät ilmeisesti ”istu” perheemme suomalais-italialaiseen makuun, joten niitä en enää tee. Cappelletti-ja muukin pasta on varsinaista näpräämistä, mutta ne voi tehdä vaikkapa yhdessä, niin menee nopeammin. Joskus olemme vääntäneet niitä naapurin mummon kanssa tai ystäväporukalla. Luulen, että Herran Vuonna 2022 marssin suoraan ravintolassa työskentelevän Silvia-ystävättäreni kotiin ja pyydän häntä valmistamaan ne meille. Ah, ihana nykyaika. Laiskuus on joskus voitto koko perheelle. Rentoutunut äiti on ihana näky! Cappelletit ovat maukkaita erityisesti lihaliemessä, jonka teen alusta alkaen itse, ostamalla eri lihojen paloja, luita ja keittämällä ne porkkanan, sipulin, sellerin ja laakerinlehden kera isossa määrässä vettä. Ja kauan. Vähän mustapippuria sekaan, katajanmarjoja ja suolaa. Päälle voi raastaa parmesaanijuustoa, sitten kun keitto on valmis pastojen kelluskellessa siinä houkuttelevasti.
Cappellettien sisällähän on ravitsevia ja kalliita ainesosia, ja siksi niitä syötiin ennen vanhaan vain jouluna tai harvoin. Vasikan/lehmän/possunlihaa ja cappone eli salvokukkoa, kananmunia, parmesaanijuustoa jne.
Alkupaloja on tehtävä. Crostini eli paahdetut pienet Toscanan leipäset eri levitteillä ilmestyvät pöytäämme. Vihannes-, tomaatti- ja lihatyyppisiä herkkulevitteitä saa myös lähisen Sansepolcon kaupungin herkkumyymälöistä. Suuntaan sinne. Asumme puolessa välissä Toscanan ja Emilia-Romagnan läänien palveluita, eli välillä haemme tuotteita ja eri makuja sieltä, minne nenä halajaa. Juustoja syömme alkupaloina, joten pecorinojuusto ja läheisen Toscanan Luisella-rouvan pienen maatilan käsin poimitut marjat, kukat jne. ja niistä tehdyt hillot sivellään juustosiivujen päälle. Kaikki kulautellaan alas tänä vuonna KIR-royalin eli mustaherukkalikööritipalla tuomaan säväystä italialaiseen proseccoon, anteeksi vaan Champagne, mutta meidän on ostettava paikallisia viinejä. Ihan ”pakko”.
Gratinoidut vihannekset ovat maukkaita ja ravitsevia ja niitä käytetään paljon alueellamme. Tomatti, munakoiso, zucchini eli kesäkurpitsa ja peperone eli paprika vaan puolitetaan ja tungetaan pintaan raastettua toscanan kuivaa leipämössöä, johon on sekoitettu suolaa, EVO oliiviöljyä, tuoretta persiljaa sekä valkosipulin kynttä.
Tästähän ei puutu muuta kuin se jälkkäri. Tänä vuonna suklaamousse tekee debyytin pöytään suklaacantuccinien kera. Jätämme kakun seuraavaan päivään ettei tule ylensyötyä. Cantuccinit ovat taivaallisen ihania manteli/suklaakeksejä, perinteisiä Toscanan herkkuja. Niitä napostellaan pyhän viinin eli Vin Santon kera. Aina pitää olla pieni pullo tätä Pyhää Viiniä kaapissa, sanoi ystäväni Tulio Toscanan viinitilalta, vaikka yllätysvieraita varten. Kaada tilkka pieneen liköörilasiin tätä makeaa, suloisen tummankeltaista viiniä ystävyyden ja vieraanvaraisuuden eleenä. Juuri sopiva siis jouluunkin. Mikäs sen pyhempää?
Makoisaa joulun odotusta ja ruokalistan valmistelua Altopoggion väeltä www.altopoggio.it !
Tämä artikkeli löytyy ulkosuomalaisten NOI-lehdestä https://www.noi-lehti.fi, missä on Italian suomalaisten kirjoittamia juttuja eri aihepiireistä ja joulun alla kiva JOULUKALENTERI -arvausleikki! Lue lisää myös ig: noi_lehti