Una super-donna, supernainen Valentina Paolucci. Ystäväni Valentina, tai ”Vale”, asuu Molino di Basciossa Pennabillin lähiössä aivan Toscanan rajalla ja toimii eri ammateissa: bussikuskina, kokkina, kotiäitinä kahdelle pojalle (sekä miehelleen) ja vanhusten kotiapuna.
kuva by Virpi, siksi se on noin vino ja rakeinen
On ymmärrettävää, ettei Valentinalla ole paljon vapaa-aikaa, ja silloinkin hän yleensä tekee rästiin jääneitä kotitöitä, kuten silittää kolmen miespuolisen perheenjäsenensä paidat ja muun pyykin. Jo töissä käyvä poika Leonardo osti äidilleen pehmeän sohvan, mutta Valentina ei sohvallakaan ollessaan osaa olla kädet ristissä, vaan huoltaa vaatteita, esim. ompelee puuttuvia nappeja kauluspaitoihin. Vale tuli äidiksi todella nuorena, mutta on hoitanut rakkaudella ja määrätietoisuudellaan perheensä. Ilman kotiapua. Tämä tyttö ei liihoittele shoppailemassa, nuohaa kahviloissa, ravaa kampaajalla tai kauneuslaitoiksissa eikä edes hierojalla, vaikka hartiat ovat ammattitautina jumissa melkein aina saaden aikaan päänsärkyä. Valea et näe myöskään lillumassa kylpylöissä, vaikka se tekisi hänelle terää!
Valentina on silti aina iloinen, hymyilevä ja toimii roboottimaisen täsmällisesti muistaen kaiken. Tälle mimmille ei tarvitse toistaa asioita tai muistuttaa niistä. Pidämme yhteyttä lyhyillä audioviesteillä Whatsappissa, kun hän on bussin päätepysäkillä tauolla Novafeltriassa ja tsekkaa kännykästään viestit. Samalla puolen tunnin tauolla hän ehtii vielä juosta apteekit, liha- tai kalakaupat ja ostaa jotain iltaruokaa perheelle ja kysyy monesti muilta ”tarvitseeko joku jotain kaupungilta?” Tämä korvaa kuntosalilla käynnit tai juoksulenkit, joihin ei riitä aikaa. Ainakaan nyt.
Valentinan mies Fernando on pienen perhevetoisen bussifirman omistaja toisessa sukupolvessa hoitaen myös päivittäin heidän vuohiensa lypsämisen, joista Ferdi tai Nando ( Italiassa tykätään lempinimistä) tekee mahtavaa tuorejuustoa. Lisäksi heillä on kanoja, galline. Ferdi käy myös päivittäin kanalassa, vaikka kanat juoksentelevatkin pitkin pihoja, eivätkä käy kuin kääntymässä kanalassaan. Pellolla sekä kasvimaalla riittää puuhaa. En ole koskaan tehnyt niin hurmaavan pehmeästä ja hyvästä vehnäjauhosta leivonnaisia kuin heidän. Heillä on myös mehiläisiä ja kotitekoinen, oma hunaja (”miele”) on hunajaisen hyvää. Saan tätä herkkua joululahjaksi. Kaikki tämä, bussiensa huollon ja vielä metsänhoidon lisäksi. Takan polttopuut kaadetaan ja hakataan omin voimin, myös Valentinan. Bussifirmassa auttaa onneksi hänen esikoisensa, hallinnon puolella. Kuskeja heillä on yhteensä 3. Ei ”isä, poika ja pyhä henki”, kuten voisi kuvietella vaan ”mies, vaimo ja Nemo”- uskollinen Lunadei-bussifirman kuski jo aikojen alusta lähtien, Nemon tuntevat hyvin täällä olleet suomalaisryhmämme! Hän ei ole mitään sukua heille, mutta he ovat kuin yhtä suurta perhettä. Neljäs kuski suvusta on myös välillä remmissä, tosin kohta eläkeiässä.
Valentina ajaa sekä linjabussia 30 km:n päässä olevaan Novafeltrian kaupunkiin kolme kertaa päivässä eli ajotunteja tulee noin kuusi. Kotiin hän saapuu varikolta illalla klo 19.40. Siitä suoraan iltaruoan laittoon. Sunnuntai on ”vapaapäivä”, ellei joku muu kuski esim. sairastu ja Vale pyydetään rattiin. Hän hoitaa myös ajoittain koulubussikuljetuksia ja tuntee näin alueemme joka lapsen ja nuoren. Kertaakaan ole ketään jätetty pois väärän talon edessä eikä unohdettu noukkia pysäkiltä bussiin: vanhemmat tai isovanhemmat ovat aina vastassa pienempiä kotiin tulijoita ja heidät saatetaan aamuisin pysäkille. Valentinalla on kaikkien numerot whatsappissa ja viestejä tulee vanhemmilta tyyliin ”muistuta Rosaa, että ottaa koulusta mukaan kitaransa” tai ”Lucan silmälasit jäivät bussin penkille, ota talteen, grazie”. Vale ilmoittaa myös, jos aamuksi on luvattu rankka lumisade, että bussi voi olla myöhässä. Bussikuskeille on jatkuvasti päivityskursseja ja nämä ovat pakollisia, testeineen kaikkineen ja kaikki on tietysti itse maksettava. Näihinkin pitää löytää aikaa, opiskella ja käydä tunneilla ja kokeissa.
Viime kesänä Vale ehti monien pyyntöjeni jälkeen tulemaan Altopoggioon iltapäiväkahveille. Potkaisimme kengät pois jaloista ja heittäydyimme pariksi tunniksi lepolasseihin ihailemaan laaksomaisemaa ja juttelemaan. Muuten voin tavata häntä pikaisesti esim. kylämme lääkärin vastaanotolla, sillä Valentina hoidaa läheistensä lääkereseptipyynöt ja varaa kotilääkärikäynnit myös anopilleen, yli 90- kymppiselle Beppalle. Beppan mies kuoli pari vuotta sitten ja nyt hänellä on jos jonkinlaista vaivaa, kaipaus on varmaan niistä se suurin syy, miksi oireisiin ei oikein löydy tieteellistä selitystä. Vein hänelle uunituoreita korvapuusteja ja laitan välillä niitä myös Valentinan bussin penkille taukoevääksi.
Myös Valentinan omat vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä ja sairaita, mutta asuvat vielä synnyinkodissaan, omakotikivitalossa keskiaikaisen Santa Sofian pienen kylän ”keskustassa”, borgossa, Toscanan puolella. Valentina asuu Emilia-Romagnan puolella. Tässä kohtaa yhdistyvät kaksi lääniä. Valentina hurauttaa pienellä Pandallaan varttitunnissa viemään ruokaa, lääkkeitä, kylvettää heidät ja pesee ja siivoaa vanhempiensa kodin.
Valentinan àiti tykkää kovasti, kun hiuksia harjataan ja ruokakin menee paremmin alas jos häntä piristää laululla. Valentina oli paikallisen kuoron vakkarisolisti ja hänellä on upea ykkössopraanoääni. Lahjakkuus, jota olisi pitänut viedä eteenpäin…mutta kaikkea ei voi elämssä tehdä eikä saada.
Vale on ollut myös vuosikasia (ennen vakkaribussikuskin töitä) kokkina, joten monet keittiöt ovat tulleet tutuiksi. Ne olivat kuulemma rankkoja mutta hauskoja aikoja. Aamusta alettiin tekemään päivän tuorepastat, erityyppisiä sellaisia ja taikinaan ei mennyt normaalit 2-3 munaa, kuten kotioloissa, vaan lähemmäs sata! Siitä sitten kaulimaan yhteistoimin keittiöhenkilökunnan kanssa. Kaikki käsin, ei koneilla. Nyt hän auttaa keittiöissä aina kun muilta töiltään voi.
Yllätyslahjamme hänelle vuonna 2018 oli Helsingin MATKA-messuille osallistuminen. Vale auttoi suvereenisti paikallisten artsaanituotteiden esittelyssä Montefeltron yhteismessustandillämme turismin tiimoilta. Tämä oli Valentinan ensimmäinen, mutta ei kuulemma viimeinen kerta Suomessa. Tammikuu ei ole idyllisin kuukausi tutustua Helsinkiin, mutta aikaa ei ollut siirtyä muualle Suomeen. Messupäivien jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja kävelimme pohjolan pimeydessä, lumipyryssä, kylmän viiman puhaltaessa mereltä. Näimme kun näimmekin Tuomiokirkon, Senaatintorin ja satama-alueen sekä muut vakkarinähtävyydet Espan pikashoppailua myöten.
Ostimme Kauppahallista kalaa ja karjalanpiirakoita tuliaiseksi Valentinan perheelle ehtien illalliselle myös perinteiseen suomalaiseen ravintolaan, jonka menù oli myös minulle aikamoinen sukellus entisajan Suomen makuihin. Vale piti kaikesta. Ehkä sukulaisteni tarjoamat kalakukko ja mämmi olivat piimän ohella ne eksoottisimmat, joiden maku ei hetkessä mennyt makunystyröistä sydämeen. Harvoillehan ne menevät. Näistä hetkistä on jäänyt tosin monta kivaa muistoa, joille hymyillä jälkeenpäin: Vale…”haluatko kylmää KALAKUKKOA?” ja alamme nauraa. Onneksi kukaan ei tarjonnut terva-tai salmiakkipitoisia paukkuja. Vale ei juo väkeviä lainkaan, ja viiniäkin todella harvoin. Ammattinsa puolesta on oltava aina selvin päin, joten sunnuntaiviinilasitkin ovat hänelle harvinaisia. Fazerin suklaa jäi hänelle sydämeen. Täytyy mainostaa. On se vaan niin hyvää, vaikka Italiankin suklaalaadut ovat herkullisia. Korvapuusteja ostimme vielä ennen lähtöporttia kentältä mukaan!
Evviva Vale! Eläköön! Koita jaksaa pirtsakkana ja tervetuloa kaikille Valentinan pastantekokursseille Altopoggioon.