Kuukausi: maaliskuu 2022

Ystävättäreni kysyi vinkkejä viikonloppuvisiitilleen mininaisporukalla Milanoon. Hän pitää kaikesta kauniista: arkkitehtuurista, historiasta, luonnosta, muodista, ruoasta jne. Ajattelin jakaa tämän vinkkilistani sovittaen sen ystävättäreni makuun ja käytettävissä olevaan aikaan tähän vuodenaikaan, ennen pääsiäistä. Tervetuloa Italiaan, estetiikan kruunuun, muodin mekkaan ja leivonnaisten pariin!

Kevät Milanossa on ampaissut käyntiin jo viikkoja sitten. Aurinkolasit ja hyvät kengät ovat tarpeen. Pientä siitepölyä voi lennellä ilmassa, mutta tämä ei haittaa menoa. Aina voi piipahtaa lukuisiin baareihin lepuuttamaan silmiään vaikka hyvien leivosten kera. Kaipaan milanolaista pasticceriaa. Milanossa osataan tehdä maukkaita jälkiruokia. Kermaa, voita tai sokeria ei säästellä.

Aloitetaan sen tunnetuimmasta nähtävyydestä mutta ah-niin ihanasta Duomosta. Se on PAKKO nähdä sisältä ja sen katolta on aivan mahtava näkymä yli Milanon. Ei tarvitse rehkiä portaissa vaan hissillä pääsee ylös asti. Tästä ei muuta, siitä olisi niin paljon kirjoitettavaa. Milanon valkoinen sydän. Toivottavasti puluparvet on saatu kuriin sen piazzalla. Älkää vain antako niille mitään muruja, muuten niistä ei pääse eroon.

Muistan aina, kun hain avioliittolupaa milanolaismieheni Danielen kanssa noin 25 vuotta sitten ja olin varannut ajan Duomon curiaan eli ”korkeimpaan instanssiin näin maallikoille”. Jalkani tutisivat..istuin antiikkiselle, hienolle kullatulle plyysituolille odottamaan vuoroani jo viikkoja ennen varaamaani tapaamiseen. Tunsin olevani musta lammas eli luterilainen suomalainen katolisten maassa. Muita ei näkynyt. Hiljaisuus vallitsi. ”Sihteeripappi” tuli ilmoittamaan, että pääpappi ottaa minut armollisesti vastaan ja kävelin kuin keskiaikaan -valtavan salin läpi sen päähän, missä istui valtaistuimen tyyppisellä tuolilla arvokas vanha herra punaisessa kaavussa. Hän katsoi minua tuimasti ja kysyi ”minkä ihmeen takia avioliitto pitää solmia SUOMESSA?”. Vapisevalla äänellä piipitin että ”no mieheni halusi näin, morsiamen synnyinmaassa”. Panin siis milanolaisen mieheni syyksi tämän (-kin). Ja se toimi! Lupa tuli ja helpotuksesta huokaisten pääsin ulos auringonpaisteeseen ja takaisin 2000-luvulle. Päätin sillä siunaamalla, että tämä tulee oleman ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun menen naimisiin. Oli se niin stressaavaa, mutta tästäkin tulisi oma bloginsa. Takaisin siis MILANOON:

Duomon toisessa päässä on piazza San Babila ja siellä ihana Villa Necchi (Campiglio), pieni hurmaava kotimuseo, missä voi käydä!

”Il Cenacolo” eli Leonardo da Vincin maalaama fresco sijaitsee Santa Maria delle Grazie-nimisessä kirkossa ja sen museossa keskustan länsipuolella. Sinne on kiva kävellä (tai voi hypätä TRAM eli ratikkanumero 16) vaikka aloittamalla vierailu kuuluisassa, vanhassa Bar Magentassa ja kävellä Corso Magenta-katua pitkin kunnes näkyy kasapäin japanilaisia turisteja kadun oikealla puolella jonottamassa tähän maailmankuuluun taidemekkaan.

Tänne on varattava aika jo hyvissä ajoin etukäteen, joten parasta katsoa heti netistä ja varata 15 minuutin aika ihailemaan tätä viimeistä ehtoollista. Avoinna ti-su. Maksullinen.

Juuri ennen Santa Maria delle Grazie-kirkkoa on Leonardo da Vincin puutarha, missä hän teki kokeiluja viininviljelyksestä ja sen valmistamisesta eli vamhat viiniköynnökset (lähinnä Malvasia) on laitettu uuteen uskoon ja puutarha sekä palatsi ovat todella käymisen arvoisia. Vuonna 1498 Ludovico il Moro, Milanon herttua antoi tämän paikan lahjaksi Da Vincille hänen saapuessaan Milanoon vuonna 1482 herttuan (Ludovico Maria Sforzan) hoviin ja muutama vuosi myöhemmin hän alkoi maalata tilaustyötä ”Cenacoloa”. Aikoinaan tätä kohtaa ympäröivät pellot. Leonardo menetti viinitarhansa ranskalaisten valloittaessa Milanon, mutta se oli aina hänen sydämessään ja hän testamenttasi kuolinvuoteellaan siitä osan oppipojalleen Salaìlle. Rauhallinen keidas välillä liian meluisassa Milanon keskustassa. Pysähdy siis Corso Magenta 65 ja palaa ajassa 500 vuotta taaksepäin.

Kävellessä vielä eteenpäin samaa Corsoa, Via Matteo Bandellon kulmassa on suussasulavia herkkuja tekevä Pasticceria San Carlo. Tässä lähellä on kaksi kivaa hotellia. Antica Locanda Leonardo (3 tähteä) tai Palazzo delle Stelline (4 tähteä). Hinnat lähtevät n. 110 eur. ylöspäin. Korvatulpat on hyvä pitää aina mukana. Tästä on 20 min kävely Piazza Duomolle (n. 1,5 km).

Basilica di St. Ambrogio ei ole Milanon kaunein kirkko, mutta erittäin mielenkiintoinen ja historiallinen paikka. Tämä oli Milanon pääkirkko ennen Duomon valmistumista. Milanossa palvottu Pyhä Ambrosio -piispa hääräsi täällä jo 380-luvulla ja tämä on arkkitehtuurisestikin koko Italian merkittävimpiä roomalaisajan pyhäkköjä. Ilmainen sisäänpääsy ja ei turistirysä kuten Duomo. Käykää EHDOTTOMASTI sen kryptassa. Metro numero kakkosella tänne päräyttää hetkessä (länsipuolella keskustaa ja Santa Maria delle Grazien eteläpuolella) ja pysäkki on St. Ambrogio. Pyhä Ambrosio on siis milanolaisten suojelija ja Milanon pääpyhimys. Tämä herra osasi pukeutua: voitte ihailla tämän arvokkaan miehen vaatetusta käsineine päivineen kirkon alttarin alla olevan kryptan lasikaapissa. Täällä on myös aitoja 400-luvun mosaiikkeja jäjjellä.

Tämän jälkeen voi taas matkustaa kätevästi metrolla (esim. Porta Ticinese- pysäkki) etelään ja viettää ilta NAVIGLI eli kanavilla. Kanavat olivat lajissaan ensimmäiset rakennettuna koko Euroopassa suosien kaupan, kuljetuksen ja maatalouden kehitystä. Niitä on kaksi: suuri eli Naviglio grande (23 km) ja pieni, Naviglio piccolo. Naviglio granden rakennustyöt aloitettiin vuonna 1190 ! Sen varrelle on keskittynyt mahtava ravintoloiden ja baarien kirjo. Täällä syö hyvin! Ilalla on ihana tunnelma ja tämä on myös nuorten suosima paikka. Ilo irti Naviglieilla. Monet milanolaiset pyöräilevät tai hölkkävät niiden reunoilla päivisin ja vielä on nähtävänä aitoja milanolaisia työläisten korttelitaloja niiden varsilla. Ystäväni Paolo, tietotekniikkaguru, asui yhdessä sellaisessa ja muistan hänen asuntonsa vieläkin hyvin. Todella erikoinen tyyli milanolaisine parvekkeineen ja muratteineen. Asuin kuusi vuotta Milanossa, kolmessa eri paikassa ja työskentelin keskustassa Corso Garibaldin alueella. Sydämessäni on aina sopukka tälle Italian ensimmäiselle kaupungille, joka otti minut vastaan.

Pohjoispuolella keskustaa on Pinacoteca Breran taidemuseo. Samassa rakannuksessa on kuuluisa Breran taideakatemia. Täällä ei ole pelkästään tummasävyisiä sydänkeskiajan tauluja, vaan jokaiselle on jotain: näette keskiajan taiteesta aina surrealismiin asti- painopiste on Veneton ja Lombardian alueen mestariteoksissa, mutta esillä on mm. Raffaellon ”Sposalizio”, Tintorettoa, Caravaggioa, Hayeziä jne. muiden tärkeiden keski-Italian, Toscanan ja Veneton koulukuntien edustajia kuten myös scuola fiamminga eli Alankomaiden koulukunnan mestariteoksia.

Tämä upea 1600-luvulla rakennettu palatsi on muunnettu Jesuiittojen asuinrakennuksesta Napoleon Bonaparten haluamaksi museoksi. Saleja on muistaakseni 78, laskekaa oliko näin! Pinacotecan kasvitieteellinen puutarha ”Orto Botanico” on monille kävijälle tuntematon paikka, mutta kurkatkaa ehdottomasti sinnekin!

Parco Sempione on Breran lähellä oleva laaja kaupunki- puisto, jonne voi mennä istuskelemaan luonnon keskelle, niin ”luonnon” kun nyt ydinMilanossa voi olla. Täällä lepuuttelevat jalkojaan milanolaisetkin nauttien keväästä ja auringosta. Lastenvahdit tuovat kiireisten milanolaisperheiden jälkikasvun koulun jälkeen leikkimään tunniksi, pariksi, ja syömään samalla ”merendaa” eli jotain pientä makeaa huikopalaa. Pienet valkokeltaiset villit Margheritina-kukkaset peittävät nurmikot. Päivänkakkara on siis Margherita ja nämä ovat sen ”minikokoisia lapsia”.

Castello Sforzesco on tämän Sempionen puiston ja koko Milanon kuuluisin ja historiallisin linna. Täällä majaili sen mahtava Sforzesco-hallitsijasuku. Tästä voisi kirjoittaa koko blogin, mutta ihailkaa sen seiniä ulkopuolelta. Kahden päivän reissulla ei kerkeä joka paikkaan.

Jos olette väsymättömiä, niin yksi lempipaikoistani on rauhallinen Sempionen pohjoispuolella oleva Cimitero Monumentale eli Milanon päähautausmaa. Pyöräilin sen portille uskollisella pinkillä ”Nopsallani”, jätin pyörän parkkiin ja jatkoin sisään jalan. Upea on katsella näitä osin taloihin verrattavia pieniä pyhäkköjä, jotka pitävät sisällään kokonaisia sukuja perheineen. Elämä on rajallista mutta sen jälkeinen ehkä ääretön? Päiväsaikaan rauhallinen paikka, iltaisin se suljetaan. Älä mene tänne hämärän aikaan. Milano on suurkaupunki. Laukusta pitää pitää kiinni, vaikka mitään normaalia enemmän varuillaanoloa ei tarvita. Terve maalais- tai kaupunkilaisjärki riittää.

Minulla ei viety kuin kerran lompakko koko kuuden Milanon vuoteni aikana ja sekin oli täysin omaa tyhmyyttäni. Käteni olivat täynnä ostoskasseja, enkä raitiovaunussa ollessani huomannut siirtää heti reppua eteen selästä näkösälle ja näin se hävisi ruuhkaisessa ratikassa Piazzale Loreton nurkilla; vetoketjukin oli pantu takaisin kiinni. Seuraavassa ostoskohteessani, lamppukaupan kassalla, tuli ”tenkkapoo” kun ei ollut rahaa eikä henkkareita. Kyllä siinä äkkiä juuri Milanoon kotiutunut suomityttö oppi italiaa kun poliisin kanssa juteltiin ja saatiin asiat taas kuntoon. Kaikki ovat kovin ystävällisiä, vaikka milanolaiset väsyvätkin ainaiseen turistimäärään ja esim. kahviloissa pitää olla nopea ruuhka-aikoina huutamaan kahvitilauksensa. Milanolaiset ovat varmaan maailman nopeimmat ja valppaimmat tarjoilijat ja baarimikot. He näkevät kaiken ja reagoivat salamannopeasti. Un caffe´ per favore! Macchiato freddo o caldo? (kylmällä vai kuumalla maidolla? Senza o con lo zucchero? Ilman vai sokerin kanssa? Näillä pärjää jo pitkään.

La Scala ja sen museo on ”must”; se on Milanon ydinkeskustan sydän sen vieressä olevan Duomon kera. La Scalaan ei aina pääse sisään kurkkaamaan, jos siellä on harjoitukset meneillään. Sen museo yläkerrassa on pieni helmi, kannattaa käydä. Maria Callas! Upeaa.

La Scalan aukion toisella puoella on Galleria Vittorio Emanuele II. Sen läpi on käveltävä ja etsittävä härkien kuvaa lattiapäällysteessä, ja niiden päällä on tehtävä ”piruetti” tuomaan hyvää onnea. Näette oikean paikan, missä hieraista jalkaanne siinä kohdassa, missä kuvio on kulunut ja kuopalla!

Sen jatkeena on lempitavarataloni, historiallinen Rinascente ja sen ylimmässä kerroksessa on ihana baari, mistä on upea näköala Duomon katolle .

Tästä alkavat shoppailutunnit…Via Vittorio Emanuelea pitkin ja aina Via della Spigan butiikkeihin ja muihin Milanon ykkösmuodin keskeisiin katuihin: Via Montenapoleone, Via Manzoni, Via Sant’Andrea ja Corso Venezia. Myös metrolla pääsee näihin kohteisiin. Milanon uusin ja siistein metrolinja 3 tuo muodin äärelle.

Tässä eräitä kulmia ehdotuksena viikonlopuksi Milanossa, monia olisi vielä tutkittavaksi vaikkapa observatorio, luonnonhistorian museo, Garibaldin alue ja uudehkot arkkitehti Boeron suunnittelemat Bosco Verticale eli vihreät ”pystyparvekkeet” ja pilvenpiirtäjät Milanon keskustassa. Ensi kerralla sitten!

Lounaspuolella Milanon keskustaa on muuten ”Museo Nazionale Scienze e Tecnologia Leonardo da Vinci ” eli ”Italian suurin tiede-ja teknologian museo Italiassa ; omistettu luonnollisesti Leonardo da Vincille, kenellekäs muulle! Se avattiin vuonna 1953 ja muistan, että en olisi halunnut enää sieltä ulos…museo sulkee ovensa klo 17.00. Kannattaa mennä ajoissa, siellä on todella paljon nähtävää. Tämä ei ole pelkästää tiedefriikeille vaan aivan kaikille sopiva museo.

Leivoksia löytyy joka kulmalta, minulla ei ole suosikkipaikkaa mutta netissä on listauksia TOP pasticcerioista Milanossa ja luulenpa, että minkä tahansa niistä valitsee, aina maistuu hyvälle! No problem ja hyvää matkaa Milanoon!

Ps. jos tykkäätte täytetyistä leivistä, paninoista, etsikää ”PANINO GIUSTO”. Se on vertaansa vailla.

Una super-donna, supernainen Valentina Paolucci. Ystäväni Valentina, tai ”Vale”, asuu Molino di Basciossa Pennabillin lähiössä aivan Toscanan rajalla ja toimii eri ammateissa: bussikuskina, kokkina, kotiäitinä kahdelle pojalle (sekä miehelleen) ja vanhusten kotiapuna.

On ymmärrettävää, ettei Valentinalla ole paljon vapaa-aikaa, ja silloinkin hän yleensä tekee rästiin jääneitä kotitöitä, kuten silittää kolmen miespuolisen perheenjäsenensä paidat ja muun pyykin. Jo töissä käyvä poika Leonardo osti äidilleen pehmeän sohvan, mutta Valentina ei sohvallakaan ollessaan osaa olla kädet ristissä, vaan huoltaa vaatteita, esim. ompelee puuttuvia nappeja kauluspaitoihin. Vale tuli äidiksi todella nuorena, mutta on hoitanut rakkaudella ja määrätietoisuudellaan perheensä. Ilman kotiapua. Tämä tyttö ei liihoittele shoppailemassa, nuohaa kahviloissa, ravaa kampaajalla tai kauneuslaitoiksissa eikä edes hierojalla, vaikka hartiat ovat ammattitautina jumissa melkein aina saaden aikaan päänsärkyä. Valea et näe myöskään lillumassa kylpylöissä, vaikka se tekisi hänelle terää!

Valentina on silti aina iloinen, hymyilevä ja toimii roboottimaisen täsmällisesti muistaen kaiken. Tälle mimmille ei tarvitse toistaa asioita tai muistuttaa niistä. Pidämme yhteyttä lyhyillä audioviesteillä Whatsappissa, kun hän on bussin päätepysäkillä tauolla Novafeltriassa ja tsekkaa kännykästään viestit. Samalla puolen tunnin tauolla hän ehtii vielä juosta apteekit, liha- tai kalakaupat ja ostaa jotain iltaruokaa perheelle ja kysyy monesti muilta ”tarvitseeko joku jotain kaupungilta?” Tämä korvaa kuntosalilla käynnit tai juoksulenkit, joihin ei riitä aikaa. Ainakaan nyt.

Valentinan mies Fernando on pienen perhevetoisen bussifirman omistaja toisessa sukupolvessa hoitaen myös päivittäin heidän vuohiensa lypsämisen, joista Ferdi tai Nando ( Italiassa tykätään lempinimistä) tekee mahtavaa tuorejuustoa. Lisäksi heillä on kanoja, galline. Ferdi käy myös päivittäin kanalassa, vaikka kanat juoksentelevatkin pitkin pihoja, eivätkä käy kuin kääntymässä kanalassaan. Pellolla sekä kasvimaalla riittää puuhaa. En ole koskaan tehnyt niin hurmaavan pehmeästä ja hyvästä vehnäjauhosta leivonnaisia kuin heidän. Heillä on myös mehiläisiä ja kotitekoinen, oma hunaja (”miele”) on hunajaisen hyvää. Saan tätä herkkua joululahjaksi. Kaikki tämä, bussiensa huollon ja vielä metsänhoidon lisäksi. Takan polttopuut kaadetaan ja hakataan omin voimin, myös Valentinan. Bussifirmassa auttaa onneksi hänen esikoisensa, hallinnon puolella. Kuskeja heillä on yhteensä 3. Ei ”isä, poika ja pyhä henki”, kuten voisi kuvietella vaan ”mies, vaimo ja Nemo”- uskollinen Lunadei-bussifirman kuski jo aikojen alusta lähtien, Nemon tuntevat hyvin täällä olleet suomalaisryhmämme! Hän ei ole mitään sukua heille, mutta he ovat kuin yhtä suurta perhettä. Neljäs kuski suvusta on myös välillä remmissä, tosin kohta eläkeiässä.

Valentina ajaa sekä linjabussia 30 km:n päässä olevaan Novafeltrian kaupunkiin kolme kertaa päivässä eli ajotunteja tulee noin kuusi. Kotiin hän saapuu varikolta illalla klo 19.40. Siitä suoraan iltaruoan laittoon. Sunnuntai on ”vapaapäivä”, ellei joku muu kuski esim. sairastu ja Vale pyydetään rattiin. Hän hoitaa myös ajoittain koulubussikuljetuksia ja tuntee näin alueemme joka lapsen ja nuoren. Kertaakaan ole ketään jätetty pois väärän talon edessä eikä unohdettu noukkia pysäkiltä bussiin: vanhemmat tai isovanhemmat ovat aina vastassa pienempiä kotiin tulijoita ja heidät saatetaan aamuisin pysäkille. Valentinalla on kaikkien numerot whatsappissa ja viestejä tulee vanhemmilta tyyliin ”muistuta Rosaa, että ottaa koulusta mukaan kitaransa” tai ”Lucan silmälasit jäivät bussin penkille, ota talteen, grazie”. Vale ilmoittaa myös, jos aamuksi on luvattu rankka lumisade, että bussi voi olla myöhässä. Bussikuskeille on jatkuvasti päivityskursseja ja nämä ovat pakollisia, testeineen kaikkineen ja kaikki on tietysti itse maksettava. Näihinkin pitää löytää aikaa, opiskella ja käydä tunneilla ja kokeissa.

Viime kesänä Vale ehti monien pyyntöjeni jälkeen tulemaan Altopoggioon iltapäiväkahveille. Potkaisimme kengät pois jaloista ja heittäydyimme pariksi tunniksi lepolasseihin ihailemaan laaksomaisemaa ja juttelemaan. Muuten voin tavata häntä pikaisesti esim. kylämme lääkärin vastaanotolla, sillä Valentina hoidaa läheistensä lääkereseptipyynöt ja varaa kotilääkärikäynnit myös anopilleen, yli 90- kymppiselle Beppalle. Beppan mies kuoli pari vuotta sitten ja nyt hänellä on jos jonkinlaista vaivaa, kaipaus on varmaan niistä se suurin syy, miksi oireisiin ei oikein löydy tieteellistä selitystä. Vein hänelle uunituoreita korvapuusteja ja laitan välillä niitä myös Valentinan bussin penkille taukoevääksi.

Myös Valentinan omat vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä ja sairaita, mutta asuvat vielä synnyinkodissaan, omakotikivitalossa keskiaikaisen Santa Sofian pienen kylän ”keskustassa”, borgossa, Toscanan puolella. Valentina asuu Emilia-Romagnan puolella. Tässä kohtaa yhdistyvät kaksi lääniä. Valentina hurauttaa pienellä Pandallaan varttitunnissa viemään ruokaa, lääkkeitä, kylvettää heidät ja pesee ja siivoaa vanhempiensa kodin.

Valentinan àiti tykkää kovasti, kun hiuksia harjataan ja ruokakin menee paremmin alas jos häntä piristää laululla. Valentina oli paikallisen kuoron vakkarisolisti ja hänellä on upea ykkössopraanoääni. Lahjakkuus, jota olisi pitänut viedä eteenpäin…mutta kaikkea ei voi elämssä tehdä eikä saada.

Vale on ollut myös vuosikasia (ennen vakkaribussikuskin töitä) kokkina, joten monet keittiöt ovat tulleet tutuiksi. Ne olivat kuulemma rankkoja mutta hauskoja aikoja. Aamusta alettiin tekemään päivän tuorepastat, erityyppisiä sellaisia ja taikinaan ei mennyt normaalit 2-3 munaa, kuten kotioloissa, vaan lähemmäs sata! Siitä sitten kaulimaan yhteistoimin keittiöhenkilökunnan kanssa. Kaikki käsin, ei koneilla. Nyt hän auttaa keittiöissä aina kun muilta töiltään voi.

Yllätyslahjamme hänelle vuonna 2018 oli Helsingin MATKA-messuille osallistuminen. Vale auttoi suvereenisti paikallisten artsaanituotteiden esittelyssä Montefeltron yhteismessustandillämme turismin tiimoilta. Tämä oli Valentinan ensimmäinen, mutta ei kuulemma viimeinen kerta Suomessa. Tammikuu ei ole idyllisin kuukausi tutustua Helsinkiin, mutta aikaa ei ollut siirtyä muualle Suomeen. Messupäivien jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja kävelimme pohjolan pimeydessä, lumipyryssä, kylmän viiman puhaltaessa mereltä. Näimme kun näimmekin Tuomiokirkon, Senaatintorin ja satama-alueen sekä muut vakkarinähtävyydet Espan pikashoppailua myöten.

Ostimme Kauppahallista kalaa ja karjalanpiirakoita tuliaiseksi Valentinan perheelle ehtien illalliselle myös perinteiseen suomalaiseen ravintolaan, jonka menù oli myös minulle aikamoinen sukellus entisajan Suomen makuihin. Vale piti kaikesta. Ehkä sukulaisteni tarjoamat kalakukko ja mämmi olivat piimän ohella ne eksoottisimmat, joiden maku ei hetkessä mennyt makunystyröistä sydämeen. Harvoillehan ne menevät. Näistä hetkistä on jäänyt tosin monta kivaa muistoa, joille hymyillä jälkeenpäin: Vale…”haluatko kylmää KALAKUKKOA?” ja alamme nauraa. Onneksi kukaan ei tarjonnut terva-tai salmiakkipitoisia paukkuja. Vale ei juo väkeviä lainkaan, ja viiniäkin todella harvoin. Ammattinsa puolesta on oltava aina selvin päin, joten sunnuntaiviinilasitkin ovat hänelle harvinaisia. Fazerin suklaa jäi hänelle sydämeen. Täytyy mainostaa. On se vaan niin hyvää, vaikka Italiankin suklaalaadut ovat herkullisia. Korvapuusteja ostimme vielä ennen lähtöporttia kentältä mukaan!

Evviva Vale! Eläköön! Koita jaksaa pirtsakkana ja tervetuloa kaikille Valentinan pastantekokursseille Altopoggioon.