Korkealla kukkulalla vuoristomaisemassa on Badia Tedaldan kylä. Siellä seisoo kivinen kirkko, jossa ei enää pidetä joka sunnuntaisia messuja. Kylän väki ei jaksa raahautua ylös huipulle asti kirkkoon. Näin kertoi minulle kylän pappi Giancarlo kauniina syksyisenä päivänä, kun haastattelin häntä mm. kirkon sisällä olevista 500 vuotta vanhoista ”I Della Robbian” taideaarteista.
Kirkko oli alun perin linna, se näkyy ikkunoiden koostakin
Kirkon paikalla oli aikoinaan linna, jonka vartiotornista näkyi pitkälle Marecchiajoen laaksoon. Linna rakennettiin osittan kallion päälle. Sen perustuksia ja luhistuneita seiniä on näkyvillä kohdissa, jotka pistävät maasta esiin sammaleen ja korkean ruohon alta.
Pahasti raunioituneen linnan paikalle rakennettiin kirkko nimeltään ”Chiesa di San Michele Arcangelo” eli pyhän arkkienkeli Mikaelin kirkko. Sen sivuseinillä olevien pienten ampumaikkunoiden muodosta huomaa, että kyseessä ei ole alun perin uskonnollisiin tarkoituksiin tehty rakennus. Olisi vaikea kuvitella pappi pyssy kädessä ampumassa.
Kirkkoherra Giancarlo näytti minulle myös (pilke silmänkulmassa, missä sijaitsee keskiaikainen WC eli ”gabinetto” tai ”bagno”. Se on aivan alttarin vieressä vasemmalla seinällä, mutta hienovaraisesti puusepän myöhemmin rakentaman oven taakse piiloitettuna. Kuva alhaalla:
Tämä on seudun vanhin sisävessa. Ei mukavuuksilla varustettu eikä toimiva, taivas sentään! Tästä näkee myös silloisten ihmisten koon. Pieniä ja laiheliineja oltiin, ruoka oli vähissä ja elämä fyysisesti rankkaa. Saattaapa olla tosin, että henkisesti oltiin vahvempia kuin nykyään.
Kirkkoherra Giancarlo on mies ajan tasalla. Ymmärrettyään, että lampaat karkaavat pois liian kaukana keskustasta olevasta kirkosta (1 km), hän päätti siirtää kirkonmenot alhaalla elintarvikekaupan ja vanhainkodin lähellä olevaan uudempaan kirkkoon. Näin on minimikuulijakunta taas taattu ja sieluja autetaan joka sunnuntai-aamu. Itse Giancarlo asuu kirkon vieressä ylhäällä kukkulalla.
Huoli on kova vanhasta tuhatvuotisesta kirkosta, jossa on ”maiolica invetriata” eli lasitetusta keramiikasta tehtyjä mestariteoksia kuuluisien ”I Della Robbia”-veljesten ja suvun kädenjäljen tuottamina.
Luca della Robbia, joka oli ollut Donatellon kuvaveistämössä oppipoikana, keksi lasitetun policroma terracottatekniikan koristelun käyttäen ensin väreinä vain sinistä, valkoista ja norsunluuta. Hän avasi Firenzessä työpajan, josta tuli menestys myös jälkipolville, jotka kehittivät ja muunsivat tätä tyyliä lisäten siihen myös muita värejä vuosikymmenien mittaan. Robbia-sana tulee punaisesta väristä (rosso). Firenzen kaupungin kirjoissa on 1200-luvulta maininta tästä ”värjäykseen erikoistuneesta” perheestä, joka jatkoi perinnettä aina Andrea della Robbian kuolemaan, vuoteen 1525 asti.
Kirkon alttaritaulu ”Madonna, lapsi ja neljä pyhimystä” on uhkaavan lähellä seinähalkeamaa, joka laajenee vuosien mittaan. Myös kirkon pohjoinen kivinurkka on antanut hieman periksi. Savipitoinen maa liikkuu rankkasateiden jälkeen sekä n. 50 vuotta sitten ollut lievä maanjäristys tuotti lisähalkeamia. Sen jälkeen ei Badiassa ole tärissytkään, eikä sen kummempaa sattunut tässä pienessä, alta tuhannen asukkaan kylässä, mutta jälki siitä jäi. Vuosien mittaan halvalla ja ilman pätevää kaavaa tehdyt korjaukset ovat pahentaneet tilannetta. Lattiassakin on pieni ”railo” ja osa kirkkoa vetää laaksoon päin, osa keskustaan päin eli se on hajoamassa itään ja länteen kuin Berliinin muuri- ei Berliinin munkki, joka sen sijaan pitää hyvin koostumuksensa.
Rahaa ei enää tulvi paavilta Vatikaanista kuten ennen ”hyvään aikaan”. Katolinen kirkko on joutunut viilaamaan taseitaan ja saneeraamaan tulojen ollessa nykypäivinä surkeat. Kirkko on alkanut jopa myymään omaisuuttaan yksityisille. Kyllä maailma muuttuu, Eskoseni. Italiassakin.
Don Giancarlo kuuli, että haluan lanseerata turismia tässä kauniissa paikassa luonnon helmassa. Sanoin hänelle, että näin kallisarvoisia aarteita pitää ehdottomasti näyttää suomalaisillekin turisteille. Hän hymyili ja poseerasi kuvaa varten haroen ensin ”tukan kuntoon” tokaisten: ”voi, jos jollain suomalaisella olisi rahaa auttaa meitä”. Kuulemma hänen tuttu pappi läheisessä San Sepolcrossa sai yksityishenkilöltä lahjoituksena 50.000 euroa kirkon kunnostamiseen, mamma mia ja pyhä Pietari! Ei saisi kadehtia mutta…sanotaanko, että harmittaa Giancarlon kirkon puolesta. Se ansaitsisi lisää elinikää. Sansepolcrossa on laskujeni mukaan 29 kirkkoa ja asukkaita 15 tuhatta.
Kiitin häntä tapaamisesta ja huomasin samalla kirkon kulmalla kasvavan rehevän salviapuskan. Ajatuksenani oli tehdä lounaaksi ”gnoccheja” (lausu ”njokkeja”), perunamuusipohjaisia kökkäröitä, jotka keitetään runsaassa vedessä ja pyysin, saisinko napsaista pari salvian lehteä kastikkeeseen. Salvia nimittäin kuumennetaan voisulassa rapeaksi ja valutetaan keitettyjen gnocchien päälle ”kastikkeeksi”. Namiruoka. Hän innostui niin, että kävi hakemassa lapion ja kaivoi juuria myöten osan puskasta minulle kotiin istutettavaksi. Luoja! Toivotaan ettei tämä lahja kuole talvella!
Annoin hänelle vastalahjaksi pussillisen aamulla leipomiani Hanna-tädin pikkuleipiä. Voi miten hän iloistui. Nämä ovat taatusti ensimmäiset suomalaiset import-keksit tässä pienessä toscanalaisessa kirkonkylässä. Tuokaahan ystävät pullaa tänne ja käydään tapaamassa Donia sekä ihaillaan samalla rauhallisen värikkäitä keramiikkatauluja! Niistä saa voimaa.
