May the coming year fill your hearts with joy, love and colour! #altopoggio.it#
Tuokoon uusi vuosi sydämiinne väriä, iloa ja rakkautta.
Toivottaa Virpi ja perhe Altopoggion loma-asunnoista.
Buon anno nuovo, hyvää uutta vuotta!
Hyvää joulua, ystävät !
Vain yksi kuva, jonka välityksellä toivon tuovani teille kaikille rauhaa, rakkautta, keveyttä hengittää ja suloisuutta sieluihinne Montefeltron maisemistamme. Turvallista joulun aikaa ja lämpöä sydämiinne.
Vihreää Joulua kaikkien sydämiin sinisen taivaan kera Altopoggiosta!
Green Christmas topped with clear skies to your hearts from Altopoggio!
Verde Natale con un soffio di cielo sereno a tutti da Altopoggio!
”Kuusen kotiin tuoda saamme”.. trallalallalaa…vai saammeko, Italiassa?
Me Italian ulkosuomalaiset kunnioitamme pyhästi jouluperinteitä ja joulukuusi ei voi puuttua kodeista- olipa se sitten teko, oikea, pieni, iso ja millä alustalla tahansa, sisällä tai ulkona.
Suomalaisten sisällä asuu metsä ja ekologisuus, vaikka kuinka ulkosuomalaisia olisimmekin. Kysymys kuuluu, mitä vaihtoehtoja meillä on joulun tärkeimmän luontoa edustavan koristeen hankkimiseen täällä sypressien, tammien, pyökkien ja jopa palmujen maassa ?
Jalo Wäinö Sola sanoitti otsikossa olevan perinteisen joululaulun arvaamatta, että italian- suomalaiset saisivat kuusenhakoreissulta Italian metsissä pakkasenkylmät sakot, jos metsäpoliisi nappaisi teosta kiinni iloisen perheen sahaamassa täydellistä latvaa, saati sitten koko joulukuusta. Italiassa ei kasva kuusia yhtä tiuhaan kuin Suomessa, vaikka monissa Italian lääneissä Abete rosso eli Suomen joulukuusi onkin yleinen puulaji, lähinnä pohjois-Italiassa yli 1200:n metrin korkeuksilla.
Vielä pahempi, jos ajattelet korvata kuusen katajan oksilla, kuten ystäväni lähikylästä. Hän ei tiennyt, että katajat on rauhoitettu ja ulkona seisova iso damigiana-puteli (viinin säilytyksessä käytettävä suuri lasimalja), josta pisti ulos parimetrinen punaisilla joulupalloilla ja can-can-tyyppisillä kiilto- hörhelöillä koristeltu katajan oksa, osui ikävästi ohi ajaneen metsänhoitajan silmäään. Siitä tuli kallis joulukuusen korvike ja mieleeni tuli kielikuva ” Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa ”, vaikka tähän sen merkitys ei aivan täydellisesti sovikaan.
Joulutunnelma on kovin ruotsalaisvoittoinen suurimpien kaupunkien lähellä olevissa Ikeoissa…saat metrin mittaisen heikko-oksaisen jalopuun juurineen ruukussa. Koko helahoito siis, jonka oksille ei mahdu edes puolet joulukoristeista: pallot putoilevat ja oksat ovat liian tiheät ja hermot menee yrittäessä koristella sitä taidokkaasti.
Monet ovat yrittäneet saada purkkikuuset elämään aina uuden vuoden yli, jopa repimällä ne ruukusta pois ja istuttamalla ne uudestaan maahan. Ne eivät vaan ota kasvaekseen näillä leveysasteilla. Kuuset on istutettava parikuisina, muuten niiden elämänkaari Italiassa on lyhyt. Tai ainakin omaan habitatiin. Eli ensi vuonna ollaan taas siellä samassa joulujonossa toiveikkain ilmein ”jos se tänä vuonna onnistuisi ja lähtisi kasvamaan niin sehän olisi eko-vaihtoehto teko-sellaiselle”..mikä EKO on sellainen, että kasvatetaan sesonkia varten ja tapetaan sen jälkeen? Kasvavatko palmut Norjassa?
Onko tekokuusi sitten niin paha? Eihän missään kuusissa ole kuitenkaan samaa tuoksua kun silloin, kun oli pieni lapsi ja asui Suomessa. Elävät kynttilät pantiin palamaan oksille, ja meillä ainakin oksat kärysivät parinakin jouluna ja tuli tontuille jouluvipinää heitellä vettä niiden päälle. Isot kasat ruskeita kuivia, alastomia kuusia kohosivat roskisten vierssä joulun jälkeen. Kuusien hautausmaa, EKO oli silloin kaukana. Kaikki muuttuu, myös kuusen tuoksu laimenee muistojen ja vuosien mittaan.
Tekokuusia löytyy monenlaisia-myös aidon kuusen muotoisia ja näköisiä. Niistä kauimpana on sellaiset, joissa ei ole enää hitustakaan ”natura” eli luontoa mukana. Makuasioista ei sovi kiistellä, ja joulunahan kiistely on kertakaikkiaan kielletty (lue: pitää odotaa uuteen vuoteen asti). Kuusia kuristavat (huom. ei kirjoitusvirhe) kymmenmetriset piuhat tuikkien ”Shanghai”-valoja, luoden migreeniä jo kuusen alla makaavalle koirallekin. Spray-maalilla sumutetut oksat tukahduttavat niiden luonnollisen hengen, liioitelut jättipallot houkuttelevat vain kissoja leikkimään…che stress, mikä stressi!
Haluan joulukuusen, ”voglio un’albero di Natale”, jonka oksille voi panna itse tehtyjä koristeita, niitä rikkinäisiä, vanhoja, pölyisiäkin, joita aikanaan koulussa väsättiin ja sitten yritettiin opettaa lapsillemmekin parhaan muistin ja kykymme mukaan. Vielä löytyy joitain kiiltokuvia, jotka killuivat äitini lapsuudenkodin kuusessa. Minihimmelit on rikki monien muuttojen jäljiltä, mutta kauniisti paketoituja karamellikoristeita löytyy..värikkäitä tikkareita…nämä sopivat kaikkiin kuusiin! Meillä on aina se sama ikivihreä tekokuusi, mutta oikealta näyttävä. Ei tarvitse kastella eikä imuroida pudonneita neulasia. Sopii laiskoillekin. Tuoksu puuttuu mutta se on ystävät elämää: ei voi saada kaikkea.
City-ystäväni on keksinyt turbo-eko-mallin eli hän pakkaa mustaan, ihmisen kokoiseen jätesäkkiin (aina sama säkki) loppiaisena viidessä minuutissa kuusensa, siis koristeineen päivineen, siirtäen sen kieli suun keskellä perheen avulla varastoon, jotteivät hilut ja koristeet putoilisi matkan varrelle. Siis ilman niitä eläviä kynttilöitä! Näin säästetään luontoa, rahaa ja aikaa. Ei muuta kun ”träks”, säkki pois aaton alla ja kuusi seisoo siinä koko komeudessaan, ihan kuin viime vuonna, ilman pölyä ja koristeet säilyvät ”äidiltä tytölle”sekä luonto kiittää! Tämä on extreme-versio vinkkinä lukijoille ja muistutuksena, että meitä on moneksi ja siksi maailma onkin niin ihana paikka elää!
Jokainen siis taapertaa tonttujen tahtiin omalla tyylillään jouluun ja sellaisen kuusen kera, josta tulee omaan kotiin se toivottu joulutunnelma.
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Eli on sopeuduttava siihen ympäristöön, jossa joutuu elämään. Perinteitä ja tulevaisuutta kunnoittaen.
Hyvää kuusenhako-tai ostoreissua Italiasta ja nautinnollista sekä turvallista joulua läheistenne kanssa koko maailmaan.
Don Giancarlon kivikirkon aarteet ja Montefeltron vanhin huussi alttarin vieressä
Korkealla kukkulalla vuoristomaisemassa on Badia Tedaldan kylä. Siellä seisoo kivinen kirkko, jossa ei enää pidetä joka sunnuntaisia messuja. Kylän väki ei jaksa raahautua ylös huipulle asti kirkkoon. Näin kertoi minulle kylän pappi Giancarlo kauniina syksyisenä päivänä, kun haastattelin häntä mm. kirkon sisällä olevista 500 vuotta vanhoista ”I Della Robbian” taideaarteista.
Kirkko oli alun perin linna, se näkyy ikkunoiden koostakin
Kirkon paikalla oli aikoinaan linna, jonka vartiotornista näkyi pitkälle Marecchiajoen laaksoon. Linna rakennettiin osittan kallion päälle. Sen perustuksia ja luhistuneita seiniä on näkyvillä kohdissa, jotka pistävät maasta esiin sammaleen ja korkean ruohon alta.
Pahasti raunioituneen linnan paikalle rakennettiin kirkko nimeltään ”Chiesa di San Michele Arcangelo” eli pyhän arkkienkeli Mikaelin kirkko. Sen sivuseinillä olevien pienten ampumaikkunoiden muodosta huomaa, että kyseessä ei ole alun perin uskonnollisiin tarkoituksiin tehty rakennus. Olisi vaikea kuvitella pappi pyssy kädessä ampumassa.
Kirkkoherra Giancarlo näytti minulle myös (pilke silmänkulmassa, missä sijaitsee keskiaikainen WC eli ”gabinetto” tai ”bagno”. Se on aivan alttarin vieressä vasemmalla seinällä, mutta hienovaraisesti puusepän myöhemmin rakentaman oven taakse piiloitettuna. Kuva alhaalla:
Tämä on seudun vanhin sisävessa. Ei mukavuuksilla varustettu eikä toimiva, taivas sentään! Tästä näkee myös silloisten ihmisten koon. Pieniä ja laiheliineja oltiin, ruoka oli vähissä ja elämä fyysisesti rankkaa. Saattaapa olla tosin, että henkisesti oltiin vahvempia kuin nykyään.
Kirkkoherra Giancarlo on mies ajan tasalla. Ymmärrettyään, että lampaat karkaavat pois liian kaukana keskustasta olevasta kirkosta (1 km), hän päätti siirtää kirkonmenot alhaalla elintarvikekaupan ja vanhainkodin lähellä olevaan uudempaan kirkkoon. Näin on minimikuulijakunta taas taattu ja sieluja autetaan joka sunnuntai-aamu. Itse Giancarlo asuu kirkon vieressä ylhäällä kukkulalla.
Huoli on kova vanhasta tuhatvuotisesta kirkosta, jossa on ”maiolica invetriata” eli lasitetusta keramiikasta tehtyjä mestariteoksia kuuluisien ”I Della Robbia”-veljesten ja suvun kädenjäljen tuottamina.
Luca della Robbia, joka oli ollut Donatellon kuvaveistämössä oppipoikana, keksi lasitetun policroma terracottatekniikan koristelun käyttäen ensin väreinä vain sinistä, valkoista ja norsunluuta. Hän avasi Firenzessä työpajan, josta tuli menestys myös jälkipolville, jotka kehittivät ja muunsivat tätä tyyliä lisäten siihen myös muita värejä vuosikymmenien mittaan. Robbia-sana tulee punaisesta väristä (rosso). Firenzen kaupungin kirjoissa on 1200-luvulta maininta tästä ”värjäykseen erikoistuneesta” perheestä, joka jatkoi perinnettä aina Andrea della Robbian kuolemaan, vuoteen 1525 asti.
Kirkon alttaritaulu ”Madonna, lapsi ja neljä pyhimystä” on uhkaavan lähellä seinähalkeamaa, joka laajenee vuosien mittaan. Myös kirkon pohjoinen kivinurkka on antanut hieman periksi. Savipitoinen maa liikkuu rankkasateiden jälkeen sekä n. 50 vuotta sitten ollut lievä maanjäristys tuotti lisähalkeamia. Sen jälkeen ei Badiassa ole tärissytkään, eikä sen kummempaa sattunut tässä pienessä, alta tuhannen asukkaan kylässä, mutta jälki siitä jäi. Vuosien mittaan halvalla ja ilman pätevää kaavaa tehdyt korjaukset ovat pahentaneet tilannetta. Lattiassakin on pieni ”railo” ja osa kirkkoa vetää laaksoon päin, osa keskustaan päin eli se on hajoamassa itään ja länteen kuin Berliinin muuri- ei Berliinin munkki, joka sen sijaan pitää hyvin koostumuksensa.
Rahaa ei enää tulvi paavilta Vatikaanista kuten ennen ”hyvään aikaan”. Katolinen kirkko on joutunut viilaamaan taseitaan ja saneeraamaan tulojen ollessa nykypäivinä surkeat. Kirkko on alkanut jopa myymään omaisuuttaan yksityisille. Kyllä maailma muuttuu, Eskoseni. Italiassakin.
Don Giancarlo kuuli, että haluan lanseerata turismia tässä kauniissa paikassa luonnon helmassa. Sanoin hänelle, että näin kallisarvoisia aarteita pitää ehdottomasti näyttää suomalaisillekin turisteille. Hän hymyili ja poseerasi kuvaa varten haroen ensin ”tukan kuntoon” tokaisten: ”voi, jos jollain suomalaisella olisi rahaa auttaa meitä”. Kuulemma hänen tuttu pappi läheisessä San Sepolcrossa sai yksityishenkilöltä lahjoituksena 50.000 euroa kirkon kunnostamiseen, mamma mia ja pyhä Pietari! Ei saisi kadehtia mutta…sanotaanko, että harmittaa Giancarlon kirkon puolesta. Se ansaitsisi lisää elinikää. Sansepolcrossa on laskujeni mukaan 29 kirkkoa ja asukkaita 15 tuhatta.
Kiitin häntä tapaamisesta ja huomasin samalla kirkon kulmalla kasvavan rehevän salviapuskan. Ajatuksenani oli tehdä lounaaksi ”gnoccheja” (lausu ”njokkeja”), perunamuusipohjaisia kökkäröitä, jotka keitetään runsaassa vedessä ja pyysin, saisinko napsaista pari salvian lehteä kastikkeeseen. Salvia nimittäin kuumennetaan voisulassa rapeaksi ja valutetaan keitettyjen gnocchien päälle ”kastikkeeksi”. Namiruoka. Hän innostui niin, että kävi hakemassa lapion ja kaivoi juuria myöten osan puskasta minulle kotiin istutettavaksi. Luoja! Toivotaan ettei tämä lahja kuole talvella!
Annoin hänelle vastalahjaksi pussillisen aamulla leipomiani Hanna-tädin pikkuleipiä. Voi miten hän iloistui. Nämä ovat taatusti ensimmäiset suomalaiset import-keksit tässä pienessä toscanalaisessa kirkonkylässä. Tuokaahan ystävät pullaa tänne ja käydään tapaamassa Donia sekä ihaillaan samalla rauhallisen värikkäitä keramiikkatauluja! Niistä saa voimaa.
