Aivan Toscanan ja Emilia-Romagnan rajalla keskellä kesäistä laaksonäkymää on pieni ”La Mollica”. Aina hymyilevän rouva Maria Rosan unelma päästä pois kotiäidin hommista mutta lähelle kotia, toteutui kuusi vuotta sitten. Kilometrin päässä hänen kodistaan on asumaton piskuinen kirkonkylä nimeltään San Gianni. Maria Rosa sai Arezzon hiippakunnalta luvan rakentaa kioskin kirkon maille ja pitää siinä kesäulkoilmaravintolaa.
Kioskin nikkaroi lähellä asuva taitava puuseppä poikansa kanssa. Maria Rosan mies Aldo on metsänhoitaja, joten hän suunnitteli ulkokalusteet, leikkasi nurmet, tainnutti kioskin takana kasvaneen viidakon ja hoisi metsikön sellaiseen kuntoon, että nyt siellä voi lojua riippumatossa Hugo-drinkkimuki kädessä taivaan pilviä tuijotellen.
Kioski on auki joka päivä aina aamuseitsemästä iltakymmeneen tai kauemminkin, Covid-vuosi piti sen kiinni viime kesänä. Onneksi Maria Rosa uskaltautui avaamaan sen tänä kesänä, sillä ulkona on tilaa olla turvallisesti. Talvella täällä sataa luntakin, joten kioski on vain kesän juttu, mutta tärkeä sellainen yhdessäoloon lähiseudun pienille ja isoille, näkevät näin toisiaan ulkio-ilmassa eikä vain pleikan äärellä, työmiehille jotka pistäytyvät pasta-annokselle tai leivälle ruokatauoillaan ja yksinäisille ihmisille, jotka haluavat vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa . Sen harvat turistit hullaantuvat paikkaan. Täällä on pyöriä, joilla voi ajella viereisellä hiekkatiellä (suunnittelemme jopa pientä downhill-rataa läheiselle kukkulalle) tai kirmaista kirkon ympäri ja seikkailla lammella tai purolla. Monta sataa vuotta vanha mylly on piipahtamisen arvoinen paikka. Sattuipa kerran ratsastusporukkakin tulemaan kahville. Pollet sidottiin kuin ennen vanhaan pappilan entisen hevostallin eteen ja tunnelma oli suoraan sanoen kuin Astrid Lindgrenin kirjoista.
Kukkia saa kerätä niityltä ja sen päässä näkyy Bascion torni. Altopoggion asunnot häämöittävät satavuotisten tammien takana. Olen tuonut kioskille suomalaisia pieniä maalausryhmiä, olemme istuneet sen nurmikolla maalaten laaksonäkymää. Olemme kävelleet suomalaisten vaellusporukoiden kanssa sen ohi pysähtyen hyvin ansaitulle viini-ja huikopalatauolle. Maria Rosa on aina antelias ja laittaa ylimääräsiä juusto-ja leikkelesiivuja sekä kaataa lisää viiniä senttilitroihin katsomatta.
Maku on aito, ruoka on lähiruokaa Toscanasta ja se tuntuu suussa. Täällä tulee hymy suunpieliin vaikka miten yrittäsi murjoittaa! Aamulla voit kohdata kauriita läheisellä pellolla ja linnut livertävät- täällä ei ole koskaan ruuhkaa tai meteliä. Emme ole asutuksen keskellä, ei lähelläkään. Tämä on jo luonnonpuiston esialuetta.
Maria Rosa onnistuu aina pitämään kioskin hinnat edullisena, koska hän ei omien sanojensa mukaan tajua bisneksestä mitään. Ehkä tästä syystä hän ei myöskään onnistu tienaamaan tällä hommalla, mutta hänelle kuulemma riittää, että saa olla täällä keskustelemassa asiakkaidensa kanssa ja nähdä tyytyväisiä ilmeitä. Muistakaa kiltit antaa tippiä hänelle vaikka se ei yleensä olekaan seudullamme tapana. Hän yrittää aina tarjota alennusta joten kieltäkää se vaan hymyillen, jotta saisimme ensi vuonnakin kioskin auki.
Ennen avaamista autoin häntä paperitöiden kanssa ja printtaamaan erinäisiä Covid-ja muitakin sääntöjä mappeihin, joiden pitää olla esillä jos finanssipoliisi tai terveyslautakunta tai kuka tahansa taho tulee ne tarkistamaan paikan päälle. Italiassa ei olla vieläkään sillä tasolla, että kaikki löytyisi kaikille online. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa vaikkakin hitaasti. Hitaus ja byrokrata rikastuttavat aina joitakin tahoja; ei tosin koskaan meitä pieniä veronmaksajia. Paperin tuottaminen ja erinäisten maksujen maksaminen eri instansseille näin pienenkin kioskin avaamisessa on turhauttavaa ja sekavaa.
Maria Rosa joutui jopa vaihtamaan kirjanpitäjää pari kertaa kun hän ei saanut selkeitä vastauksia, Hän soitti jopa suoraan verottajalle ja kyseli miten pitää tehdä kassan kanssa koska säännöissä oli päällikkyyksiä ja epäselvyyttä. Viime vuonna piti kassa ja tulot kirjata yhdellä tavalla, tänä vuonna pitää tehdä toisin. Jos erehdyt, selityksiä ei huolita vaan sakko tulee heti ja se on suolainen. Siinä menee koko kesän pienet tienestit. Tarkastukset toimivat myös paikan päällä, autoja ajaa kioskille montakin kertaa kesässä: ”Buongiorno” ja tutkitaan paperit…voi voi. Maria Rosa kantaa kahvia tarkastajille ja selittää ja näyttää lupia ja papereita. Auta armias, että Italiassa vaaditaan joskus liikaakin kärsivällisyyttä !
Eli, hattua nostan Maria Rosalle ja koko perheelle-lapsille ja lastenlapsille, jotta taas tänä vuonna saamme tulla kioskille. Täällä on tilaa olla vaikka 10:n metrin turvavälillä. Kioskin takaa löytyy lisää pöytiä varjopaikoissa tai auringossa.
Haluan auttaa ja mainostaa paikkaa myös pitämällä siellä ilmaisia Englannin kielen tunteja paikallisille lapsille ja nuorille. Olen paikalla joka lauantai tunnin verran ja teemme läksyt yhdessä ulkopöydissä. Vanhemmat voivat juoda sillä aikaa iltapäiväkahvit ja vetää puhdasta ilmaa keuhkoihinsa. Tervetuloa!
Tänne voi hurauttaa Altopoggin asunnoilta Sasso Simonen luonnonpuiston kauttakin kuten tämä ”kurainen” porukka Carpegnasta sunnuntairetkellä. Vuoristoa, maantietä, metsää, metikköpolkuja ja hurjia alamäkiä sekä tietysti sitten myös ylämäkiä tasaisen laakson väliin. Lopputulos oli myös tätä eilisen sateen jälkeen…mies poseerasi hyvin ylpeänä. Muta tekee hipiälle hyvää, eikö totta?
