Kesänaapurimme Sir Fred Yetton Lontoosta pyysi apuani tulkkina, wedding plannerina ja ”moraalisena tukena” järjestämään hänen aikuiselle katolilaiselle pojalleen häät seudullamme. Hän oli jo käynyt kysymässä lupaa Pennabillin tuomiokirkosta ja oli epätoivoinen, koska piispa oli sanonut ”ei”. Tiukat katolisen kirkon säännöt kielsivät avioliittoon vihkimisen, koska heillä oli jo 10-vuotias tytär. Pennabilli on Montefeltron ja San Marinon hiippakunnan päämaja ja kuuluu Emilia-Romagnan lääniin. Voi voi…mieleemme tuli kysyä läheisestä Toscanasta ja tuntemaltani Don Arialdolta hänen kotikirkossaan. Onneksi asumme kolmen läänin rajalla, joten säännöt voivat olla kovin erilaisia. Hyvässä ja pahassa, nel bene e nel male.
Kirkkoherra Don Arialdo on aivan mahtava ihminen, hän on nyt 85v. ja ollut 50 vuotta tässä samassa kirkossa pitäen pyhäkoulua ja messun joka ikinen sunnuntai. Don siis otti muutama vuosi sitten ilolla vastaan ehdotuksemme pitää häät ”ulkomaalaisille”. Don sanoi : ”hyvä vain, että heillä on jo noin iso tyttö. Näin he eivät varmaan heti ainakaan eroa kun tietävät, mitä on tuleman ”. ..ja nauroi. Seuraavaksi hän sanoi : ”jos siis olen elossa vielä seuraavana kesänä niin vihin heidät mielelläni, mutta tätä en siis voi taata. Sen päättää yläkerta”. Minulle tuli lievästi sanoen hermostunut olo koko vuodeksi. Paperitöistä Lontoon, Donin ja Arezzon seurakunnan välillä ei meinannut tulla loppua. Siinä meni koko talvi ja keväällä kaikki oli valmista. Don oli myös vielä hyvissä voinneissa! Meno male, onneksi.
San Giannin pappilan kirjoihin tuli tosin pieni virhe: Don oli kirjoittanut morsiamen etunimen paikalle sukunimen ja vice versa. Hän pyyteli kovasti anteeksi, koska ei ollut tajunnut että ”Kim” on etunimi. Tämä annettakoon anteeksi ensimmäiset ulkomaalaiset rohkeasti vihkineelle. Arezzon diocesi eli hiippakunta rekisteröi nämä sitten ihan oikein. NUO BRITTINIMET voivat olla niin hämmentäviä Italiassa!
Pyhän eli San Giannin kirkko on Sestinon kunnassa Toscanassa ja se näkyy loma-asuntojemme ikkunasta Altopoggiosta. Kirkko on dokumentoitu 1200-luvulta lähtien mutta ainakin julkisivu on vielä varhaisemmalta ajalta, koska siihen on hakattu kuvia elämistä, risteistä jne. jäljittäen ne aina 1000-luvulle. Kirkon alttarilla on täysin restauroitu Giotton käsialaa oleva puinen risti kuvaten Jeesus ilman partaa. Tämän on ainutlaatuinen; yleensä näissä Kristuksella oli aina parta.
Alhaalla kerron, miksi juhlissa oli kirjaimellisesti ”ihan sikakivaa”…..kuten nuoret sanoivat.
Omistan tämän pienen kertomusen Freddyn otteista sillä hän on paikallinen ”nähtävyys”, ilopilleri, joka tykkää hyvästä ruoasta ja viinistä. Hän käy joka päivä ravintoloissa syömässä koska yksin asuvana ja eläkeläisenä kaipaa seuraa ollen ikuisessa vaimon etsimispuuhassa. (huom. naispuoliset lukijat!) Freddy tuntee kaikki seudun ihmiset ainakin 60 km säteellä. Hän viettää puoli vuotta ”Paradiso2”-ristimässään kesäpaikassa ja talvet Lontoon-asunnossaan ja Intiassa. Freddy Whatsappailee minulle pyytäen sitä sun tätä koska ei ole vieläkään oppinut puhumaan Italiaa. 20 vuotta on kuulemma hänelle liian lyhyt aika.. Viimeinen viesti tuli viime viikolla karanteenista Lontoosta ”voisitko Virpi kysyä Aldoa leikkaamaan nurmikon ja kylän mekaanikkoa tilaamaan uudet renkaat traktoriin per favore?” Ma certo, totta kai.
Freddyä auttaa mielellään, hän on aina valmiina auttamaan muita. Hän leikkaa kylän yhteisen urheilukentän ruohon, ostaa itse asfalttia jos kunnantalolla sanotaan ”eioo” ja laittaa kuopat kuntoon itse kunnan syrjäteillä. Sai jopa kerran liialla omatoimisuudellaan erään kunnanjohtajan suuttumaan (”tämä on vastoin sääntöjä”!) ja minä jouduin selvittelemään välejä, kunnes sindaco rauhoittui uskoen, että Freddy tarkoitti vaan hyvää innostuen vain vähän liikaa asfalttihommiin.
Jouluna hän pukeutuu Babbo Natale-joulupukiksi, käy ostamassa paikallisista liikkeistä lahjoja ja ajelee vilkkuvalojen koristamalla avo-autollaan ympäri Pennabillin piazzoja ja tuo lapsille lahjoja. Kajarit hän asensi auton konepellin viereen ulos eteen ja ”Jingle Bells ja White Christmas” raikuivat muutoin niin rauhaisilla teillämme aavistellen Joulupukin tuloa. Tunnelma oli paikoin kuin Afrikan nälkä-alueilla ruokalähetyksen vihdoin tullessa perille….lapset parveilivat hänen autonsa ympärillä ja hän erehtyi siinä hössäkässä antamaan aikuisille tarkoitetun lahjan lapselle, mutta asia korjattiin heti. Nelivuotiaalle lensi syliin rommitäytteiset suklaat. Siinä olisi ollut lapsiparalle erilainen YÖK-joulu. Onneksi meiltä äideiltä universaalisti ei karkaa mikään yksityiskohta milloinkaan, kun on kyse lapsistamme. Freddyä pitää siis vahtia, mutta hänellä on hyvä sielu. Me saimme lahjaksi hänen itse tekemänsä linnunpöntön. Covidia edeltävänä jouluna hän sai niin kovan flunssan ajellessaan pukkipuvussa talviviimassa avo-autollaan, että rommitotikaan ei kuulemma parantanut oloa ja nyt joulupukkeilu on ainakin tällä haavaa jäänyt väliin. Che peccato, harmi. Mutta häihin:
Istuimme kirkossa Lontoolaisen häävierasporukan kanssa kesäkuisena iltapäivänä. Osa oli hienosti lierihatuissan erittäin ”British” ja osa oli rennosti (nuoret) shortseissa. Morsiuspari oli jo valmiina kirkon ovella, Mircolla sormet urkujen koskettimilla odottaen hetkeä, joilloin soittaa ”taa -taatta taaaa”…mutta pappia ei kuulunut. Mietin jo kuumeisesti, että onneksi paikalla on Aldo-ystävämme, jolla on myös avioliittoon vihkimislupa. Italiassa pitää aina olla varasuunnitelma, ”piano B”- kuten täällä sanotaan (täällä asuminen on haastavan hauskaa).
Aldon vaimo, kioskinpitäjä Maria-Rosa, kävi tarkastamassa tilanteen pappilan huoneissa ja tuli kuiskuttamaan korvaani: ”Don on nukahtanut hetkeksi sängylleen…tulee heti”. Päikkäreillä siis! Lounaan jälkeen. Ah!
Alttarille ripeästi tultuaan Don oli lievästi unipökkyrässä ja aluksi hieman huonolla tuulella, mutta siitä pikkuhiljaa herättyään liturgia alkoi sujua oikein suloisesti ja liikuttavasti. Aurinko paistoi, kirkossa olevat tuoreet kukat tuoksuivat ihanasti ja kaikki oli niin somaa. Italiassa messujen loppupuolella toivotetaan aina rauhaa läheisille kätellen edessä, takana ja vieressä istuvia henkilöitä sanoen ”pace, pace, pace”…rauhaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tämä kokemus jäi sydämeeni ja olen iloinen, että aviopari Kim ja Grant on vieläkin naimisissa ja Ted-poika kasvaa myös sisarensa hellässä hoivassa.
Tööt-tööt kaikui ja lähdettiin Maria Rosan kioskilta katsomaan, miten kokonainen porsas paistui grillissä Freddyn kotipihassa. Catering oli läheisestä ravintolasta italialaiseine tarjoilijapoikine-ja tyttöineen ja tanssimme pihapatiolla myöhään yöhön. Sinä yönä ei kaskaiden sirinä onnistunut ylittämään häämusiikin desibelejä. Ja Putte Possu olisi laulanut (jos sitä ei olisi syöty grillattuna): ”Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana” . Nähdään Maria Rosan kioskilla, kirkon vieressä. Tervetuloa erilaiseen Italiaan!
