Ajellessa roomalaisten rakentamaa kaunista ja rauhallista Marecchiese-maantietä pitkin Pennabillin kunnan kaukaisimpaan ”lähiöön” eli ”frazione”, kuten näitä kyläyhteisöjä täällä kutsutaan, saavumme Toscanan rajalle paikkaan nimeltä Bascio. Tänne laahusti hiki päässä Dante Alighieri 1200-luvulla matkallaan Ravennaan. Hän ihastui paikan kauneuteen niin, että pysähtyi vetämään Bascion linnantornin juurella henkeä, varmaankin juomaan vettä ja syömään kuivan leipäpalan pecorino-juuston kera ja kirjoitti Jumalaista näytelmää mainiten myös Basciosta. Suuri kunnia. Torni on Pennabillin kunnan omistuksessa ja kuuluu Italian kulttuuriperintökohteisiin. Keksin järjestää sen sisälle taidenäyttelyn. ..
Danten aikaan linna oli vielä ”uusi”, rakennettu 1100-luvun alussa Capuccinomunkkien toimesta. Nykyään itse linna on raunioina. Sen suorakaiteinen harmaakivinen torni on kunnostettu läänin toimesta ja kurkoittaa 21 metriä ylhäästi ylös sinitaivaan valkoisiin pilviin ja muistuttaa sen kerran tärkeästä tehtävästä kommunikoida muiden Pennabillin linnojen vartiotornien kanssa. Noin 5-10 km:n säteellä oli aina linna vartiotorneineen; yhdestä näkyi aina vähintään toiseen. Tämä oli siis sen ajan WhatsApp viestittämään tyyliin: ”hei pankaa heti tervakattila tulelle…taas tulee Federico da Montefeltro Urbinosta 200:n sotilaan joukkoinen sotimaan”.
Linnoja oli Pennabillin alueella ainakin kahdeksan näin äkkisesti laskien; hallinnolliset rajat ovat tosin muuttuneet niistä ajoista. Osa alueesta kuuluu nyt Toscanan lääniin. Montefelto on Italian linnaisinta aluetta. Renessanssiajalla, 1400-luvulla niitä kunnosteiin ja tehtiin oikein olan takaa ja muoti oli tärkeää; lempiarkkitehit olivat ylityöllistettyjä kuten mm. Francesco di Giorgio Martini.
Sisältä noin 3 metriä per 3 metriä kanttinen minitorni kantaa mukanaan paljon salaisuuksia. Sen maan alla on salakäytäviä (varauloskäytäviä hyökkäyksen varalta), joista löytyi vielä muutama kymmen vuotta sitten kultakoruja ja aarteita ennen kuin niiden sisäänkäynnit muurattiin umpeen sortumavaaran pelossa; paikalliset nuoret seikkailivat niiden käytävissä.
Sen puolikaaren muotoisesta pienestä tornin ikkunasta huuteli apua yksinäisyydestä seonnut ja hovielämää kaipaava pariisilainen prinsessa nimeltä Fanina Conte´ (Bourbonin sukua ja kuvitelmissani valkoinen huntu päässä) toivoen, että tuuli kantaisi hänen viestinsä koti-Pariisiin asti: ”Pariisi, Pariisi, auta minua!” Prinsessaparka oli järjestetty tänne, aikanaan ”Jumalan selän taakse”, avioliittoon läheisen Carpegnan sotapäällikön kanssa. Tämä heppu oli aina työmatkalla hevostensa ja sotilaidensa kanssa valloittaen maita ja mantuja, voittaen ja häviten, piittaamatta pätkääkään kotiintuloajoista ja vaimonsa psykologisesta terveydentilasta.
Linna oli 650 metrin korkeudella ja tässä kukkulan kohdassa käy erityisen kylmä viima ja voimakas tuuli talvella…aina kun tulen tänne kävelemään saan extra-viileitä väreitä iholle kun ajattelen Fanina-raukkaa yksin vaeltamassa linnan saleja kärpännahkaturkissaan ja silti viluissaan, ilman yskänlääkettä tai tehokkaita troppeja ja no party. Hän eli kuin Covid19-tilanteessa…kauniit puvut roikkuivat kaapeissa mutta keitä varten olisi pukeutunut? Pyjama 24/7 vaan rennosti, tyttöseni. Linnan kaikissa huoneissa ei ollut takkaa, koska paikka ei ollut niin ”in” kuten esimerkiksi Firenzen hovi. Eräänä päivänä prinsessa heittäytyi tornin ikkunasta tehden itsemurhan. Näin sai rauhan sielulleen ja tuuli vaikeni Pariisin suuntaan (huom. allekirjoittaneen oma lisäys).
The end. Miehestä ei ole sen kummemmin tarinaa historian kirjoissa..hän varmaan jatkoi sotimista entistä vimmakkaammin.
Kuuluisa on myös lausahdus, jota lukuisat pyhiinvaeltajat toistivat ennen lähtöä matkalle Riminiltä Roomaan tällä tärkeällä Apenniinien ylittävällä reitillä. Muistakaa että porukka käveli ylipäätäänkin jalan, ei pelkästään pyhiinvaeltajat. Hevoskyytiin ei ollut kaikilla varaa.
Alkuperäinen tie tosin oli alempana joen varressa mutta joka tapauksessa on mentävä Bascion tornin ohi: katolisen ristinmerkin rintaan tehtyään he hokivat ”saavumme Roomaan jos Jumala ja Bascion ihmiset suovat”. Täällä oli kuulkaa sotaista porukkaa keskiajalla ja myös raivokkaita naislaumoja, joiden kynsiin ei kuulemma miesten kannattanut joutua. Puhuttiin jopa naisten harjoittamasta kannibalismista koska heidän miehensä olivat menehtyneet sodissa ja jäätyään yksin, ruoka piti saada jostain. Heille ei ilmeisesti uuden avioliiton solmimisen käsite ollut tuttu. Voi jos supermarketti olisi silloin jo ollut Bascion kylässä kuten nyt. Huh sentään! Onneksi elämme 2000-luvulla.
Täytyy tosin puolustaa primitiivisen epätoivoista naisparkayhteisöä muistuttamalla teitä siitä, että sudet eivät olleet siihen aikaan harvinaisia ja etenkään rauhoitettuja….niitä hölkytteli täällä laumamäärin ja ne saivat ainakin yhtä tuhoisaa jälkeä aikaan kuin vandaalit.
Iltaisin katselen Altopoggion asunnoilta tornille; aurinko laskee sen taakse ja tulee unelmoiva olo. Romanttisessa rosan värissä oleva torni pitäisi herättää eloon. Soitin kunnanjohtajalle ja kysyin saanko avaimen, luudan siivoamista varten ja voinko panna pystyyn ystävättäreni, Basciossa syntyneen herttaisen taitelija Liliana Borgian näyttelyn?
Kuuman auringon alla linnaa luuttuamaan! 
Hurmaava Liliana ja kunnan turismin ja kulttuurin edustaja Virta
Vastaus oli ”totta kai”. Kysyin vielä kunnan teknisestä virastosta miten panna seinälle tauluja, nauloja ei saanut tietystikään vasaroida seiniin mutta löysimme siihen niksit.
Lähdimme taitelija Lilianan kanssa siivousreissulle, hämähäkin seitit neljästä nurkasta pois ja kunnon valaistus. Tein esitteet ja jaoimme tietoa näyttelyn päivästä. Ystäväni Maria Rosa (ulkogrillin omistaja) ja nykyinen lähikunnan pormestari Fabiano Tonielli (myös kauppias) toivat paikallisia herkkuja linnan tornin juurella olevaan ravintola ”Agriturismo La Torre” ja valmistin kesäisen kuohuviini-seljankukkaboolin mintunlehtineen vierailijoille, joten näin yhdistimme taiteen, nautinnollisen ruoan ja upean maiseman.
Paikalle tuli noin nelisenkymmentä ihmistä ja tämä on seuduillamme menestys! Täällä ei asu paljon porukkaa eivätkä paikalliset liiku kovin mielellään. He ovat tottuneet olemaan kotioloissa. Rauhallista maalaiselämää. Lähibaari on monille kaukaisin paikka, missä tavata ystäviä, pelata korttia ja juoda kahvikupponen tai kuohuviinilasillinen töiden päätteeksi aperitiivina.
”Plastica (contro) natura” eli muovi versus /vastaan luonto. Tässä on sanaleikki ja sanomaa. Liliana käyttää paljon kierrätysmuovia ja metalleja jne. materiaaleja töissään.
La Torre-ravintolassa oli tunnelmaa auringonlaskussa, tiskin takana Fabiano ja Elisa
Jatkoin torinissa pidettävää näyttelyperinnettä ja seuraavana vuonna siellä oli kylän kirjailijapoika Lorenzo Lunadei tuotantonsa kanssa esitteillä! Luotsaan tänne tulevat suomalaisryhmät aina tornin alle maalaamaan ulkotaidetta: kaunis näköala vetää puoleensa. Amerikkalaiselle Tornin vieraallemme omistan oman blogin.
Lilianan kierrätysmuoviperhosella on yhtä herkän värikäs sielu kuten hänellä itsellään.